No guts. No glory. - Airbourne - CD

Australialaista Airbournea on kutsuttu 2000-luvun kuumimmaksi hardrock-yhtyeeksi ja AC/DC:n manttelinperijäksi. Kumpikin lausunto osuu napakymppiin.

Airbournen laulajakitaristi Joel O'Keeffe istuu Tukholman Warner Musicin toimistolla - tosin istuminen tekee selvästi tiukkaa, sillä mies on niin totaalisen innoissaan yhtyeensä uudesta "Black Dog Barking" -levystä, ettei ole oikeasti pysyä paikoillaan tai housuissaan.

Kikkaratukkainen virtuoosimuusikko tunnetaan muutenkin varsin liikkuvaisena kaverina - suomalaisfanitkin ovat päässeet menneinä vuosina todistamaan jo muutamia Airbournen keikkoja, joiden aikana O'Keeffe on uhkarohkeasti kiipeillyt festivaalien ja klubien PA-torneihin.

- Mehän soitamme ensi kesänä Helsingissä Rock The Beach -tapahtumassa. Se tapahtuma-alue siis sijaitsee nimensä mukaisesti rannalla? Voisinkohan kokeilla tuon keikan aikana surffaamista - se olisikin ensimmäinen surffauskerta Airbournen konsertin aikana, muusikko nauraa.

- Mutta siitä kiipeilystä... PA-torneihin on mahtava kavuta. Sieltä näkee aina koko festivaalialueen ja tuhannet fanit osoittavat minulle aina suosiota kummatkin kädet pystyssä. Onhan se kieltämättä vähän uhkarohkeaakin kiipeillä tuollaisissa korkeissa torneissa adrenaliinihumalassa, mutta minkäs siinä teet.. Meidän rock 'n' rollimme on vaarallista ja niin sen pitääkin olla!

Airbourne taisi myös tottua enemmän tai vähemmän hurjiin keikkoihin jo uran alkuvaiheessa.

- Ehdottomasti. Mehän perustimme Airbournen vuonna 2003 ja soitimme silloin säälimättömästi kaikkien mahdollisten pubien nurkkauksissa. Meno äityi paikoin todella hurjaksi... Australialaiset tapaavat innostua meidän, AC/DC ja Rose Tattoon kaltaisista ryhmistä todella kovasti ja silloin tuopit, pöydät ja ihmisetkin saattavat lentää komeassa kaaressa sinne tänne, O'Keeffe hymyilee.

- Monesti kävi myös niin, että innostuneet ihmiset hyppivät lavalta tai PA-laitteistojen päältä toistensa päälle ja siinä otsakulmat aukesivat kerran jos toisenkin. Joillakin keikoillamme yleisö näytti karanneen suoraan "Braveheart" -elokuvan taistelukohtauksesta, kun kaikkien naamat olivat aivan veressä!

Airbourne on siitä suhteellisen harvinainen yhtye, että se on onnistunut saamaan hurjan live-energiansa melkoisen hyvin talteen myös studio-olosuhteissa. Toukokuussa ilmestyvä "Black Dog Barking" -levy on tästä mainio esimerkki.

- Albumin nauhoittaminen oli todella kovaa hommaa! Vietimme vancouverilaisessa studiossa monta viikkoa viime vuoden lopulla ja vuoden vaihteessakin. Emme pitäneet taukoa edes jouluna tai uuden vuoden aattona vaan työskentelimme silloinkin vuorokauden ympäri, O'Keeffe vakuuttaa.

- Kun olin tulkinnut levyn viimeiset rivit laulukopissa niin tuottajamme Brian Howes heitti kuulokkeisiini, että "se oli todellakin siinä, levy on nyt purkissa". Putosin sillä samalla hetkellä kopin lattialle ja sammuin ainakin tunniksi pelkästä väsymyksestä. Kaikki bändit sanovat tietenkin samalla tavalla, mutta me todellakin annoimme kaikkemme tämän pitkäsoiton nauhoituksissa.

Levyn ensimmäinen biisi on "Ready To Rock" - uusi versio ensimmäisen ep:nne avausraidasta.

- Airbourne täyttää tänä vuonna kymmenen ja halusimme muistella alkuaikojamme tällä tavalla. Pidän kummastakin versiosta, mutta tämä uusi näkemys on siltikin lähempänä sydäntäni. Olemme oppineet soittamisesta yhden jos toisenkin jutun tässä vuosien aikana ja toki soundimaailma ja tuotanto ovat tänä päivänä aivan eri luokkaa, laulajakitaristi sanoo.

Mistä te unelmoitte silloin kymmenen vuotta sitten, Airbournen alkuvaiheessa?

- Juuri tästä kaikesta viime vuosina saavuttamastamme! AC/DC, epäilemättä suurin esikuvamme, muutti Iso-Britanniaan 70-luvulla ja mekin päätimme, että lähdemme Englantiin, tuonne The Whon ja The Rolling Stonesin maahan. Ensilevymme "Runnin' Wild" löikin vahvimmin läpi juuri saarivaltakunnassa, joten unelmamme toteutuivat kertaheitolla. Pitäisiköhän tässä itse asiassa huolestua, O'Keeffe naurahtaa.

- No, ei sentään. Haluan soittaa Airbournen muiden jätkien kanssa loppuelämäni ja se, että saavutimme hienoja juttuja jo debyytillämme, ei tietenkään haittaa yhtään. Nyt vain jatkamme samalla polulla!

Australialaisen Airbournen live-esiintymistä on ehditty hehkuttaa jo niemennotkossa jos toisessakin. Yhtyeen korkeaoktaaninen ja maanmiestensä AC/DC:n tuotannolta vahvasti tuoksahtava riffirock on toki kuin luotu lavoille esitettäväksi, mutta siinä se koko jutun juju juuri piileekin; Airbourne-nelikon kiimainen testosteroni-musiikki on näennäisesti hyvin simppeliä perusboogieta, mutta tällaisen jutun nautittava livetoteutus vaatii tarkasti svengaava yhteissoittoa ja aivan äärimmäisen energistä esiintymistä.

Australialaisryhmä olisi varmasti nykyisellään täyttänyt Tampereen suuren Pakkahuoneenkin, mutta päällekkäisbuukkauksien takia Airbournen Euroopan-kiertueen Mansen-etappi soi nelisensataa ihmistä vetävällä Klubilla. Ei-niin-yllättäen orkesteri myi paikan nopeasti loppuun ja ulos jääneitä harmitti taatusti vietävästi, sillä lippunsa ajoissa hankkineille oli tarjolla lähes "once-in-a-lifetime" -luokan rocktäräys. Ei olisi suinkaan mikään ihme, mikäli näistä Airbournen kahdesta Suomen klubikeikasta (toinen tapahtui edellisenä iltana Helsingin loppuunmyydyssä Nosturissa) puhuttaisiin tulevina vuosina valtavan hehkuttavaan sävyyn. Varsinkin siinä vaiheessa, mikäli Airbournesta joskus kasvaa oppi-isiensä AC/DC:n kaltainen rockjättiläinen.

Airbournen veljeskaksikko Joel (kitara, laulu) ja Ryan O'Keeffe (rummut) oli vielä alkuillasta tapahtuneen soundcheckin aikana suorastaan unenpöpperössä, mutta puoli yhdentoista hujakoilla, konsertin startatessa, toiminta näytti jo täysin toisenlaiselta. Paidaton Joel myhäili tyytyväisenä jo kiivetessään lavalle, mutta hymy vain leveni täpötäyden Klubin antaessa miehen johtamalle yhtyeelle mainion vastaanoton.

Puheet Airbournen pitelemättömän hirmuisesta livekunnosta osoittautuivat todeksi jo muutaman ensimmäisen biisin aikana. Eikä näin kuumaverisellä reseptillä tietysti metsään voikaan karahtaa; bändin muusikot soittivat loistavasti yhteen, kielisoittajat (Joelin ohella David Roads (kitara) ja Justin Street (basso)) ravasivat ympäri lavaa hien vain roiskuessa, Joel juoksi yleisön halki ja nousi soittamaan sooloa baaritiskille ja niin edelleen. Airbournen rockista löytyy aidosti vauhtia sekä vaarallisia tilanteita - mikäpä sen mukavampaa!

Näyttävän Marshall-seinämän edessä tykittänyt Airbournen livesetti on myös kokenut tarpeellisen laajennuksen uuden "No Guts. No Glory" -albumin kappaleiden liityttyä osaksi livekokemusta. Sillä mikäli yhtyettä täytyy tällä hetkellä kritisoida edes jostakin niin tuo aihe liittyköön juuri biisilistaan. Vajaan puolentoista tunnin setti "AC/DC-perusrockia" toki uppoaa kuin se kuuluisa kuuma veitsi yhtä kuuluisaan voihin, mutta konsertin jälkeen olo on ehkä turhankin turta. Aavistuksen vaihtelevampi biisimateriaali ei olisi yhtään pahitteeksi...

www.airbournerock.com

Text + Photos: Timo Isoaho

Airbournen debyyttilevyä "Runnin' wildia" on myyty jo 250 000 kappaletta. Bändi on toistuvasti palkittu parhaana rock-tulokkaana ja kierrellyt maailmaa metallimammuttien kanssa, ja onkin oikeutettua väittää, että vain yhden levyn julkaisseen yhtyeen nousukierre on ollut ennennäkemättömän nopea.
Aussit eivät ota vankeja vaan tekevät juuri sellaista musiikkia kuin haluavat eivätkä jaksa enää edes piitata AC/DC-vertauksista. Bändin kakkoslevy "No guts, no glory" tarjoaa juuri sitä hikistä ja likaista kengururockia, jota bändiltä odotetaan.
Airbournen kitaristi-laulaja Joel O'Keeffe istuskeli koleassa ja kosteassa Amsterdamissa vastailemassa kansainvälisen median kysymyksiin.

Olette myyneet yli 250 000 levyä, teidät on toistuvasti valittu parhaaksi rockbändiksi ja olette kierrelleet ja soittaneet festareilla hevimaailman huippujen kanssa. Se on aika harvinaista uudelle tulokkaalle. Oliko teillä paineita uuden levyn äänityksissä? "Ei. Antaa sukeltajien huolehtia paineesta, meikäläisten ei tarvitse! Ainoat paineet, joskin positiiviset sellaiset, vallitsevat bändissä minun ja broidini välillä."
Oli aika yllättävää, että valitsitte tuottajaksi Johnny K:n (mm. Disturbed, Staind, Machine Head, 3 Doors Down, Plain White T's,). Mistä päätös johtui? "Juttelimme usein puhelimessa, jolloin kävi ilmi, että mies diggailee Led Zeppelinin ja AC/DC:n kaltaisia bändejä. Hän ei ollut vielä koskaan saanut työskennellä tällaisen bändin kanssa ja oli siksi innoissaan. Päädyimme yhteistyöhön, koska jos tuottaja on itsekin tekemässä jotain uutta, hän panostaa hommaan 110-prosenttisesti. Johnny teki fantastista duunia ja on hieno äijä."

Eikö teitä arveluttanut, että hän yrittäisi muuttaa musiikkityyliänne? "Ei, siihen ei pysty kukaan. Teemme aina sellaista musaa kuin itse haluamme."

Miksi levytitte Chicagossa ettekä Australiassa? "Yksi syy oli se, että meillä oli mahdollisuus yöpyä studiolla. Olimme tehneet niin myös Melbournessa, jossa majailimme studiossa varmaan kolme vuotta! Nukuimme vahvistimien takana, Ryan goisasi rumpusettinsä takana ja Justin veteli hirsiä biljardipöydän alla. Kun heräsi, ei tarvinnut ensin edes syödä aamupalaa, harjata hampaita ja käydä suihkussa, vaan saattoi heti aloittaa äänitykset. Piuhat vaan kiinni ja täysi rähinä päälle! Välillä horjuimme joistain bileistä studiolle neljän aikaan aamulla ja kolhimme kännissä rumpumikit sijoiltaan. Seuraavana päivänä Johnny kysyi: 'Hei Ryan, mikititkö sä rummut uudestaan? Virveli kuulostaa nyt ihan erilaiselta! Siinä on hyvä soundi, jätä noin!'. Sillä 'taktiikalla' tuo levy äänitettiin. Äänimaailma elää ja hengittää. Yritimme saada levylle samanlaiset soundit kuin livenä, ja niitä haettiin melkein pari viikkoa."
Vaiva on ollut sen arvoista, sillä "No guts, no glory" jyrää kuin tavarajuna.