Master Of Puppets Faded - Metallica - Vetoketjuhuppari

James Alan Hetfield, 45-vuotias kolmen lapsen isä, kenties maailman mahtavimman metallibändin komppikitaristi ja (alun perin vastentahtoinen) laulaja astelee sisään Nürnbergin Easy Credit -areenan lehdistöhuoneeseen. Ensimmäisen ajatus on, että mies näyttää suorastaan uhkuvan terveyttä. Ison ja rotevan, tukkijätkän näköisen miehen kädenpuristus on jämerä, ja rentoa t-paita/farkut-rocktähtimuotia suosiva Hetfield vaikuttaa samaan aikaan sekä rentoutuneemmalta että valppaammalta kuin aiemmin. Enää Hetfieldin kasvot eivät ole aknen runtelemat, kalpeat ja turvonneet. "Tiedän, että tämä kuulostaa tosi tylsältä, mutta lopetin dokaamisen, syön terveellisesti ja treenaan -- ja tunnen oloni paremmaksi kuin koskaan ennen. Ihan sama, jos jonkun mielestä olen nynny, mutta näin se vain on", Hetfield nauraa. Nauru kuitenkin loppuu kuin leikaten, kun joku mainitsee vuonna 2004 ensi-iltansa saaneen bändidokumentin "Some Kind of Monsterin". Leffa nimittäin muistuttaa Metallica-pomoa siitä, millaista oli katkolla. "Helvetti, en enää pysty katsomaan sitä matskua. Siitä tulee liikaa huonoja muistoja. En ole enää sama mies vaan täysin eri tyyppi, ja tuntuu pahalta katsoa, miten typerästi ja lapsellisesti silloin käyttäydyin."
Hetfieldillä ei todellakaan ole pienintäkään epäilystä siitä, etteikö Metallica olisi kulkenut pitkän matkan viimeisen neljän vuoden aikana, sekä hän itse että rumpali Lars Ulrich, kitaristi Kirk Hammett ja uusi basisti Robert Trujllo. Jokainen elää uudessa ihmissuhteessa, lapsiakin on tullut lisää, ja kaikki ovat henkisesti ja fyysisesti vahvempia kuin koskaan aiemmin. Miehet rakastavat edelleen Metallica-nimistä metallihirviötä, joka on vuonna 1981 alkaneella urallaan levyttänyt kahdeksan albumia, myynyt 96 miljoonaa levyä ja kiertänyt mammuttimaisilla kiertueillaan planeetan isoimmat areenat.
Metallicalla ei edelleenkään ole ongelmia täyttää jättiareenoita, julkaisipa se uuden levyn tai ei, mikä jo itsessään on ilmiömäinen saavutus. Rock Am Ring- ja Rock Im Park Open Air -festareilla yleisö sai jälleen kokea, miten kvartetti täräytti ilmoille klassikon toisensa jälkeen ja soitti sekä itsensä että yleisönsä hurmioon. "Veikkaan, että kaikkein vannoutuneimmat ja uskollisimmat fanimme löytyvät täältä Euroopasta", Hetfield sanoo kirkkain silmin. "On aivan käsittämättömän hieno fiilis soittaa 85.000 ihmiselle, jotka ovat yhtä messissä kuin täällä. Se on melkein parempaa kuin seksi. Maailman pisimpään orgasmiin on helppo jäädä koukkuun, ja siksi me teemme tätä. Mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kotona ei tippuisi pesää", Hetfield sanoo ja puhkeaa nauruun.
On aika siirtyä haastattelun varsinaiseen syyhyn, bändin yhdeksänteen levyyn, joka julkaistaan 12. syyskuuta. Toistaiseksi lätyllä ei ole nimeä eikä kantta, eivätkä biisinnimetkään ole lopullisia. "No, mitä tuohon nyt sanoisi", Hetfield virnistää. "Meillä yleensä kestää näissä hommissa. Se johtuu ihan siitä, että meillä on siihen mahdollisuus, ja kaikki muu on jo valmista. Kaikki biisit on soitettu sisään, mutta niillä on vielä työnimet tyyliin "Biisi", "Uusi biisi", "Se toinen uusi biisi" tai "Saksalainen keitto". En tiedä, mistä tuokin heitto sai alkunsa, mutta työnimiä käytetään, kunnes lopullinen löytyy. Etenemme palanen kerrallaan."
Jonkinlaisia johtopäätelmiä uuden levyn materiaalista on kuitenkin jo mahdollista vetää. Metallican managerien sen kummemmitta selittelyittä soittamat, nimettömät kuusi biisiä antavat nimittäin selvän kuvan siitä, että bändi on palaamassa 80-luvun lopulle, klassisten "Master of Puppetsin", "...And Justice for Allin" ja "Mustan albumin" eeppisiin stadionrockveisuihin, jotka pitkine kitarasooloineen venyvät kivuttomasti yli seitsenminuuttisiksi teoksiksi. "St. Angerin" aggressiivisen rosoisesta tuhnusoundista ei ole tietoakaan, ja vaikka Hetfield ei teekään täydellistä pesäeroa viisi vuotta sitten julkaistuun levyyn, hän ei selvästikään ole enää kovin riemuissaan tekeleestä. "Jälkikäteen ajateltuna se oli levy, joka meidän oli pakko tehdä, ihan kuten 'S&M', 'Load' tai 'Reload' aikoinaan. Ne olivat pieniä askelia, joiden ansiosta olemme kehittyneet siihen pisteeseen missä nykyään olemme. "Mustan albumin" käsittämättömän suosion sulattaminen vei todella kauan aikaa, ja se melkein tappoi meidät. Sellaista menestystä ei voi edes käsittää, saati sitten toistaa."
No, ainakin bändi näyttää jälleen olevan kutkuttavan lähellä tuota kultakautensa menestysreseptiä. Tästä on kiittäminen kahta miestä: ensinnäkin uutta basistia Robert Trujilloa, joka sai bändin jälleen hymyilemään ("Robert on niin järjetön tyyppi, että mies saa minut nauramaan pelkästään virnistämällä)", ja toiseksi Rick Rubin -nimistä kultasormista karvaturria, joka otti ohjat Bob Rockilta ja teki elintärkeitä muutoksia Metallican studiotyöskentelyyn. "Tällä kertaa emme vain jammailleet studiossa kuukausitolkulla ja yhdistelleet parhaita osia, vaan nyt sävelsimme biisit valmiiksi päämajassamme ja äänitimme ne muutamassa päivässä losangelesilaisessa studiossa." Lopputulos sekä hengittää että uhkuu voimaa. "Se on Rickin ansiota -- se jätkä saa bändin kuulostamaan studiossa samalta kuin lavalla. Metallica on bändi, joka on parhaimmillaan livenä, ja siksi suostuimme mielellämme Rickin strategiaan. Siitä tuli täydellinen yhdistelmä, minkä todellakin kuulee. Se on paras levymme sitten... No, tuo kuulostaa tosi teennäiseltä, mutta totta se on. Voitte itse todeta asian pikapuolin", Hetfield sanoo ja hivelee pitkää, harmaata partaansa, joka saa hänet muistuttamaan Abe Lincolnia -- tai Taleban-sissiä. "Älä edes aloita", Hetfield nauraa. "Valokuvaajamme Ross Halfin on levittänyt huhua, että meikäläinen pidätettiin parran takia Lutonin lentokentällä, ja jengi kysyy siitä kaiken aikaa. Ei, ei se pidä paikkaansa. Se oli vitsi. Mutta meitsi pitää tästä parrasta. Se sopii tällaiselle onnelliselle vanhalle gubbelle." Ja syyskuussa tämä vanha gubbe lähtee rundille. Saksaan Metallica ehtii tammikuussa 2009, ja eiköhän se Suomikin listalle ilmesty.