Logo - Slipknot - Kangasmerkki

"Slipknot ei todellakaan ole mikään normaali bändi - tämä on paljon, paljon enemmän!"-


Slipknotin kaltaiset hurjat menestystarinat ovat harvinaisia nykyisessä musiikki-ilmastossa. Toivokaamme siis syvästi, että amerikkalaisyhtye jatkaa vielä vuosia ja vuosia.

Kaikki näytti erittäin hyvältä vielä toukokuun alkupuolella 2010. Iowalaisyhtye Slipknot oli menneiden kymmenen vuoden aikana noussut erääksi maailman suosituimmista raskaan musiikin yhtyeistä eikä bändin tulevaisuuden taivaalla näkynyt yhtäkään harmaata pilveä - siitäkään huolimatta, että muun muassa rumpali Joey Jordisonilla, perkussionisti Shawn "Clown" Crahanilla, kitaristi Jim Rootilla ja laulaja Corey Taylorilla oli huomattavia kiireitä muidenkin projektiensa parissa.

Mutta sitten koitti toukokuun 24. päivä - ajankohta, joka ei tule milloinkaan unohtumaan Slipknotin jäseniltä. Tuon kohtalokkaan päivän aamuna bändin perustajajäsen, basisti Paul Gray löytyi hengettömänä iowalaisesta hotellihuoneesta. Grayn yhtyekaverit kokoontuivat saman tien yhteiseen neuvonpitoon ja järjestivät lehdistötilaisuuden jo seuraavaksi päiväksi. Kysymyksiä ei sallittu, mutta tilaisuudessa avoimesti itkeskelevien bänditovereiden viesti tuli selväksi. "Kyseessä on äärimmäisen kova isku ja Paulin kuolema saattaa merkitä jopa Slipknotin loppua", muusikkojen yhteinen viesti kuului.

Onneksi jo muutamaa kuukautta myöhemmin tuli selväksi, ettei tilanne ole sentään aivan toivoton. Joey Jordison antoi selviä vihjeitä tulevista aktiviteeteista ja lopullinen varmistus tulikin sitten joulukuussa 2010. Tuolloin Iso-Britanniassa järjestettävä Sonisphere-festivaali ilmoitti kiinnittäneensä amerikkalaisyhtyeen erääksi päänimistään. Pian Slipknot varmistui myös muutamille muille Sonisphere-festivaaleille, näiden joukossa myös Helsinkiin.

- Konsertit ovat tärkeä osa surutyötämme. Kun Paul menehtyi niin mehän kokoonnuimme heti yhteen ja kerroimme tuntemuksistamme maailmalle. Mutta sen jälkeen lähdimme omille teillemme; minä työstin omaa musiikkia ja muuta taidetta kotonani, Corey ja Jim ryhtyivät kiertämään Stone Sourin kanssa, Joey rundasi Murderdollsin kanssa ja niin edelleen. Teimme siis suuren osan vaativasta surutyöstä omilla tahoillamme, mutta meidän täytyi lopulta kohdata myös toisemme ja ymmärtää, miltä Slipknotin musiikin esittäminen tuntuu ilman Paulia, iowalaisyhtyeen Shawn "Clown" Crahan sanoo.

Corey Taylorin ja Joey Jordisonin Euroopan-keikkoja edeltäneet kommentit saivat Slipknot-yleisön suuren hämmennyksen partaalle. Laulaja ilmoitti "Slipknotin jatkon olevan vielä täydellisesti vaakalaudalla", kun taas Jordisonin mukaan "bändi jatkaa, joko Coreyn kanssa tai ilman häntä".

- Painotan sitä, etten voi puhua kenenkään toisen yhtyeen muusikon puolesta. Me olemme erilaisia ihmisiä ja me suhtaudumme asioihin monilla tavoilla. Minä kunnioitan Slipknotin jäsenten mielipiteitä ja jokainen saa tuoda esille omat rehelliset ajatuksensa, Crahan ilmoittaa.

- Joeyn mielestä Slipknotin täytyy ehdottomasti jatkaa. Joey tunsi Paulin erittäin hyvin ja hän tietää sydämessään, että Paul haluaisi meidän menevän eteenpäin kaikesta huolimatta. Joey tahtoo orkesterin jatkavan niin itsensä, Paulin kuin fanienkin vuoksi. Ja minä olen hyvin pitkälti samaa mieltä hänen kanssaan.

- Corey taas on suhtautunut tilanteeseen koko ajan eri tavalla. Hän on meitä muita hieman pohtivampi ja harkitsevampi. Hän haluaa tunnustella, miltä yhtyeen keikat ja yleinen tekeminen tuntuvat ilman erästä tärkeää jäsentä. Corey ei vain halunnut suin päin sanoa, että "kyllä, Slipknot jatkaa, siitä ei ole kysymystäkään". Ymmärrän myös hänen näkökantansa, tässä ei ole mitään ongelmaa.

Slipknotin erääksi pelastusrenkaaksi saattoi koitua se, että yhtyeen lähipiiristä löytyi täydellinen paikkaaja Paul Grayn jättämälle suurelle aukolle. Bassoon nyt tarttunut Donnie Steele nimittäin soitti kitaraa Slipknotin varhaisessa kokoonpanossa.

- En rehellisesti sanoen tiedä, mitä me olisimme tehneet siinä tapauksessa, ettemme olisi löytäneet basistiksi jotakin niin sanottua vanhaa perheenjäsentä. Tälle meidän omalle sirkusareenallemme ei voi tuosta vain nostaa uutta jäsentä, sillä Slipknot ei todellakaan ole mikään normaali bändi - tämä on paljon, paljon enemmän. Slipknot on tiivis kollektiivi, tämä on kokonainen elämäntapa. Ja jos minä sorrun jonkun mielestä liioittelemaan sanomisissani niin siitäkös minä vähät välitän. Mitä ulkopuoliset tästä touhusta edes tietävät, Crahan nauraa.

- Paul ja Donnie olivat myös erittäin hyviä ystäviä ensin mainitun kuolemaan asti. He olivat itse asiassa Paulin menehtymisen aikoihin kirjoittamassa uutta musiikkia yhteiselle albumilleen.

Entä sitten Slipknotin mahdollinen jatko?

- Haluan ehdottomasti julkaista uusia studiolevyjä ja tehdä vielä monia maailmankiertueita. Mutta en ole mikään ennustaja enkä suinkaan ole tämän ryhmän ainoa jäsen. Meidän täytyy siis vain odottaa kärsivällisesti ja katsoa, mitä tulevat ajat meille antavat!



Slipknot
-
2.7. Sonisphere Festival, Kalasatama, Helsinki

Yhdysvaltalaisen metalliretkue Slipknotin intro tärähtää soimaan äkkiarvaamatta, ilmoitettuun aikatauluun nähden selvästi etuajassa, ja suomalaisyleisö ryhtyy mylvimään kurkkujaan suoriksi. Erittäin kuuman kesäpäivän päätteeksi purkautuva suuri joukkohurmos ei kuitenkaan tule minkäänlaisena maailman kahdeksantena ihmeenä, sillä miljoonia myyneen ja oman sukupolvensa äänitorveksi nousseen Slipknotin tulevaisuus oli todellakin täysin auki vain muutamia kuukausia aikaisemmin. Perustajäsen Paul Grayn kuoleman johdosta kukaan ei moniin hetkiin tiennyt, nouseeko mainioksi liveorkesteriksi tiedetty iowalaisyhtye estradeille enää koskaan.

Sitten bändin päätös tuli julkiseksi; Slipknot soittaa konsertteja kesällä 2011, Grayn muiston kunniaksi. "En edes pysty kuvittelemaan sitä tuskan määrää, kun me nousemme festarilavoille, tarkoituksenamme muistella Paulia sekä hänen rakkauttaan tätä musiikkia, Slipknotia ja yhtyeen faneja kohtaan. Takaan sydämestäni, että yleisön eteen nousee kahdeksan kaveria, joiden mielissä käy hirvittävä myllerrys", Slipknotin Shawn "Clown" Crahan julisti hyvissä ajoin etukäteen.

Ja kun Slipknot sitten todellakin kiipeää Helsingin Kalasatamassa sijaitsevalle festivaalilavalle niin varsinkin eturiveihin pakkautuneet kiihkeimmät Knot-fanaatikot tuntuvat sekoavan aivan täydellisesti. Tuntuu vahvasti siltä kuin kaikki paikalle saapuneet haluaisivat osoittaa mitä näkyvimmällä tavalla, miten valtavalla antaumuksella he ovat odottaneet Slipknotin voitokasta paluuta Pohjolan perukoille.

Mutta palataanpa kuitenkin muutaman hetken verran taaksepäin, jonnekin pitkän "Iowa/742617000027" -intronauhan puoliväliin. Yhtäkkiä Clown astelee lavalle, huomattavasti pienikokoisempi rumpali Joey Jordison reppuselässään. Miehet ovat verhoutuneet punaisiin Slipknotin "työhaalareihin", bändin alkuaikojen kunniaksi. Jordisonin näyttävän tuplasetin vieressä, vaatetelineessä, puolestaan roikkuu Paul Graylle kuulunut haalari (miehen basso-osuudet hoitava paikkaaja Donnie Steele soittaa siis osuutensa taustaverhon takaa).

Hiljalleen muutkin muusikot valuvat lavalle ja lopulta, minuuttien raastavan odotuksen jälkeen, Jordison laskee setin starttaavan "(sic)"-kappaleen käyntiin. Reilun puolitoistatuntisen konsertin avaus onkin odotetun näyttävä; sinne tänne poukkoilevat haalarihahmot kohkaavat sen minkä kerkeävät, samalla kun näyttävät pyrolieskat nousevat lavan takaosassa kohti taivaita. Näkyvimmistä rooleista vastaavat yleisöä villitsevä laulaja Corey Taylor, ilkeään maskiin verhoutunut kitaristi Mick Thomson, pystytukkainen toinen kitaristi Jim Root sekä maan ja taivaan väliä hydraulisen perkussiotelineensä kanssa sahaava ja soittimiaan pesäpallomailalla paiskova Clown. Ennakkohehkutuksiin perustuvaa kuvittelua tai ei, mutta Slipknotin konsertti tuntuu alusta asti pysäyttämättömältä energiapommilta. Aivan kuten menneinäkin vuosina.

Taylor puolestaan pitää setin edetessä useamman kerran huolen siitä, ettei illan erityislaatuisuus pääse missään vaiheessa unohtumaan. Laulaja painottaa selkein sanoin, etteivät muusikot ole saapuneet tuhansien faniensa keskuuteen suremaan ja murjottamaan - siitäkään huolimatta, että kesäkiertueen ideana on nimenomaan muistella Paul Grayn liian aikaisin päättynyttä elämää. Kalasatamaan vaeltaneet kaksitoista tuhatta kuulijaa tietenkin hurraavat Taylorille sydämensä pohjasta. Eikä muistelu tietenkään jää pelkästään Taylorin varaan; myös taustalakana muistuttaa joukosta poistuneesta yhtyeen jäsenestä numero 2.

Slipknot on aina tuonut vaaran tuntua viime vuosina "keski-ikäistyneeseen" metallimusiikin maailmaan ja tällä kerralla vaaraa on tarjolla muun muassa dj Sid Wilsonin tehdessä jo tutuksi tulleen hyppynsä yleisön joukkoon - tällä kerralla loikka tapahtuu huteran oloisen miksausrakennelman päältä!

Konsertin jälkeen olo tuntuu sopivan kylläiseltä; Slipknot on juuri tarjonnut sirkushuveja koko rahan edestä. Toivottavasti emme siis todistaneet iowalaisyhtyeen viimeistä Suomen-keikkaa. Raskaan musiikin maailma tarvitsee Slipknotia nyt ja myös jatkossa.

Slipknotin settilista:

(sic)
Eyeless
Wait and Bleed
The Blister Exists
Liberate
Before I Forget
Pulse Of The Maggots
Frail Limb Nursery
Purity
Left Behind
Psychosocial
Disasterpiece
The Heretic Anthem
Duality
Only One
Spit It Out
(515)
People = Shit
Surfacing

Corey Tayloria syyhyttää. Hän palaa halusta lähteä rundille, nakata yksityiselämänsä toistaiseksi narikkaan (tuore avioero, kaksi mukulaa, sotkuinen kämppä) ja ylittää itsensä -- eli kuten mies itse sanoo: "En ole ikinä laulanut Slipknotissa niin hyvin kuin osaan. Vedin aina tarkoituksella paljon huonommin, koska muiden jätkien mielestä ei olisi ollut uskottavaa, jos laulu olisi ollut liian puhdasta. Minusta se kuulosti tosi hyvältä, mutta mitä väliä. Nyt pidin kuitenkin pääni. Olen tehnyt viikkokaupalla duunia ollakseni huippuiskussa, ja meiningistä tulee täyttä murhaa. Bändihän ei ole nähnytkään lavaa kolmeen ja puoleen vuoteen." Tauon aikana kaikki Slipknotin jäsenet virittelivät enemmän tai vähemmän menestyksellistä soolouraa: Coreylla ja Jimillä oli Stone Sour, Klovnilla To My Surprise ja Joeylla Murderdolls, minkä lisäksi mies kannutteli sessiopohjalta myös Kornin ja Ministryn palkkalistoilla. Kaikki eivät olleet kuitenkaan varauksetta innoissaan Slipknotin paluusta, etenkään Corey, jolla oli valmiina kunnioitettavat 45 biisiä Stone Sourin kolmoslevylle. Mies olisi mielellään tehnyt levyn alta pois. "Kaikki vain loksahti paikoilleen. Saimme paljon tosi hyviä tarjouksia, ja esimerkiksi Foo Fighters tarjosi meille lämppäripaikkaa New Yorkin Madison Square Gardenissa. Jouduimme kuitenkin peruuttamaan vedon, koska aikataulut eivät natsanneet. Joey halusi kuitenkin hinnalla millä hyvänsä saada Slipknotin uuden levyn studiosessiot alulle, ja kun olimme kaikki koolla, ei siinä enää osannut kieltäytyä." Ja tottahan on, että 34-vuotias vokalisti, joka asuu mukavalla asuinalueella Iowan Des Moinesissa, on varsinainen työnarkomaani. Tällä hetkellä mies häärää tuottajana (Walls of Jericho), managerina (paikallinen ylpeys Facecage) ja musisoi yhteensä viidessä bändissä: Slipknotissa, Stone Sourissa, metallicoverbändi Dumb Fucksissa, Tenacious D -tribuuttibändi Audacious P:ssä sekä viimeisimpänä muttei vähäisimpänä funkcombo Junk Beer Kidnapp Bandissa (JBKB). "Tarvitsen kaikkia noita juttuja ilmaistakseni itseäni täydellisesti", kauttaaltaan tatuoitu laulaja nauraa. "Ja sen lisäksi nuo hommat ovat tosi hauskoja ja hyvää vastapainoa Slipknotille." Viime kuukausina Slipknot on kuitenkin pitänyt miehen kiireisenä, sillä bändi on äänittänyt 14 uutta biisiä tuottaja Dave Fortmanin (Mudvayne, Evanescence) johdolla. "All Hope Is Gone" -nimen saanut levy on tulossa kauppoihin elokuun 22. päivänä. Uudella levyllä haistellaan uusia tuulia, sillä etenkin Coreyn aiempaa puhtaamman ja vahvemman laulun sekä jämäköiden speed- ja thrash-mausteiden (jotka kuuluvat etenkin kipakoissa sooloissa) ansiosta levy on monipuolisempi kuin mikään aiempi Slipknot-tuotos. Yhdeksänmiehinen retkue myös vaihtelee biisien tempoa ja rytmiikkaa eikä aina mätä yhtä mielipuolisesti kuin aikaisemmin, mutta toisaalta mukana on myös pahaenteistä synkistelyä. Levyn lähes häkellyttävän tiukan soundin takana on yhdistelmä, jossa on sijansa niin koskettimilla, pianolla, akustisella kitaralla, lyömäsoittimilla kuin Joeyn tuplabassareillakin. "Se on toistaiseksi rankin levymme, mutta eri tavoin rankka kuin aiemmat levymme", Corey selittää. "Se ei ole silkkaa turpiin mätkimistä, vaan mukana on myös tyyliä ja laatua ja tarkemmin mietittyjä biisejä, ja juuri se tekee levystä niin ankaran. Nyt tiedämme, mitä haluamme, ja osaamme keskittyä olennaiseen."
Kuulostaa haasteelliselta musiikilta -- ja sellaista sen on tarkoituskin olla. Coreyn sanoitukset eivät ole yhtä henkilökohtaisia kuin aiemmin, vaan nyt punapäinen vokalisti miettii Yhdysvaltain nykytilaa ja suomii poliitikkoja, managereita, kiihkouskovaisia, vanhoillisia patriootteja ja moraalinvartijoita. "Minä nautin saadessani elää Yhdysvalloissa", Corey aloittaa, "mutta tässä maassa on niin paljon mätää. Tapahtuu kaikenlaista paskaa, eikä kukaan lotkauta korvaansa, koska jengi on aivopesty ja pumpattu täyteen turhaa tietoa. Kun tyypeille pakkosyötetään vain Britney Spearsin, Paris Hiltonin ja Lindsay Lohanin viimeisimpiä seikkailuja, he eivät tajua, mitä ympärillä tapahtuu, eivätkä siksi voi panna hanttiin. Se on ihan kuin Orwellin 'Vuonna 1984' - romaanista, mutta se on pelottavan totta." Ei olekaan yllättävää, että presidentinvaaleissa Corey toivoo Obaman voittavan McCainin, josta tulisi hänen mukaansa uusi George Bush. "Asiat eivät saisi mennä siihen pisteeseen. Sen takia toivon, että jengi lukisi sanoituksiamme eikä vain tuijottaisi maskeja." Maskeista on todellakin tullut Slipknotille pelkkää rekvisiittaa, joista bändi pitää kiinni pelkästään siksi, että ne ovat alkaneet elää omaa elämäänsä. Ilman niitä bändin liveshow ei ehkä toimisi entiseen malliin. "Tietenkin meistä tuntuu usein, että maskeihin kiinnitettään liikaa huomiota musiikin kustannuksella, ja se ärsyttää. Mutta ilman minkäänlaisia maskeja tämä juttu ei kerta kaikkiaan toimi. Muistakaa, miten kävi Kissille. Me emme halua samaa kohtaloa." Slipknot ei kuitenkaan uhraa kostyymeihinsä yhtä paljon aikaa ja rahaa kuin aiemmin, sillä puolet maskeista on samoja kuin ennenkin, ja loppuja -- esimerkiksi Coreyn vetimiä -- on muokattu vain hieman. "Meikäläisen silmiä ei enää näy, mikä antaa entistä pelottavamman vaikutelman". Bändin kotisivuilla viikkokausia roikkuneet jättiläispäät (ne Pääsiäissaaren kivipatsaat mieleen tuovat viritykset) olivat itse asiassa vain hämäystä, jolla fanit narutettiin väärille raiteille. "Meinasin kuolla naurusta, kun luin jengin reaktioita netistä -- tyypit ottivat homman ihan todesta! Miten meikäläinen muka pystyisi laulamaan sellainen hökötys päässäni, päänheilutuksesta puhumattakaan? Mutta oli tosi hauskaa huomata, miten moni nieli jutun!" Sen, miltä Slipknotin uudet naamarit oikeasti näyttävät, voi todeta elokuun lopussa Lüdinghausenin Area 4 -festareilla. Corey lupaa, että Slipknotissa tekee niistä "vähintään Area 6 tai Area 9 -festarit". Odotamme innolla.