Onko thrash metal nilkuttamassa kohti hautaansa?

Energinen thrash metal syntyi varhaisella 1980-luvulla Yhdysvalloissa, San Fransiscon Bay Arean tuntumassa. Energinen ja kiivas thrash metal (“reuhtomismetalli”, ei siis “trash metal”, herranen aika) syntyi nuorten vihaisten hevifanien keksittyä yhdistää NWOBHM (New Wave of British Heavy Metal) suttuiseen ja piiskaavaan punkrockiin. Oman roolinsa genren muotokielen synnyssä, varsinkin lajin suurimman yhtyeen, Metallican, kohdalla, on ollut myös Mercyful Fatella ja Motörheadilla. Tarkemmin genren alkupäivistä ja hersyviä amerikkalaisia aikalaistarinoita voi lukea esimerkiksi Murder in the Front Row -kronikasta.

Varhaisimmat voimannäytteet Amerikasta

Suurin osa thrash-genren virstanpylväiksi muodostuneista albumeista julkaistiin jo ennen 1990-luvun taitetta. Erityisesti vuosi 1986 on jäänyt thrashin aikakirjoihin kultaisena vuotena, sillä yhden ja saman kalenterivuoden aikana ilmestyi albumeita muun muassa Metallicalta, Slayerilta, Megadethilta, Kreatorilta, Dark Angelilta, Destructionilta, Flotsam and Jetsamilta, Sodomilta, Nuclear Assaultilta, Sepulturalta, Sacrificeltä, Voïvodilta, Tankardilta, Metal Churchilta ja niin edelleen.

Lajityypin jättiläisiksi kasvaneista amerikkalaisyhtyeistä yksi suurimmista, Slayer, on jo antanut eläköitymisilmoituksensa, eikä kukaan täysijärkinen väittäne, että muidenkaan thrashin Big Fourin; Metallican, Megadethin ja Anthraxin, tuoreimmat albumit olisivat niiden parhaita teoksia. Thrashmetallin kautta aikain suurimmat yhtyeet ja niiden fanit ovat ukkoutuneet. Lienee siis paikallaan pohtia hetki, onko thrash metalin valtavirtasuosio tekemässä kuolemaa?

Paljon parempi tilanne ei ole yhtä vanhoista ukoista koostuvilla The Other Big Fourillakaan, eli Testamentilla, Overkillillä, Exoduksella ja Sepulturalla. Tai siitä seuraavalla divisioonalla: Annihilator? Metal Church? Flotsam & Jetsam? Voïvod? Suicidal Tendencies? Vanhoja ukkoja kaikki tyynni, 1–2 alkuperäisen jäsenen kiertäviä sirkuksia, lopettamisen kynnyksellä, kärsineet liikaa miehistönvaihdoksia ollakseen olemassa enää muuta kuin niminä tai niistä on tullut ihan vain muuten jo täysin irrelevantteja.

Mitä Iso 4 edellä, sitä sakemannit perässä

Myös saksalaisen thrashin keskeisin nelikko, The Big 4 of Teutonic Thrash; Kreator, Destruction, Sodom ja Tankard ovat saman ikäpolven veteraaneja kuin valtamerentakaiset virkaveljensä. Jämäkkä ja kantaaottava Kreator kiertää edelleen aktiivisesti ja tekee ihan vereviä albumeitakin, mutta suttuisen punkahtavasta kaahaamisestaan kuuluisa Sodom ja Keski-Euroopan tunnetuimmat aktiivialkoholistit, kaljarässin kuninkaat eli Tankard, ovat nykyisellään pelkkiä haljuja varjoja entisestä riehakkuudestaan. Aikoinaan niin äkäinen ja rosoinen Destruction julkaisi hiljattain jo toisen levyllisen uudelleen äänittämiään kultakautensa biisejä eli siitä on, ilkeästi karrikoiden, tullut itseään coveroiva tribuuttiorkesteri. Yhtyeen keulamies kaiken lisäksi seikkailee The German Panzer -yhtyeensä kanssa ilmeisesti mieluummin thrashin reunamilla kuin itse genren sisällä.

Edellä mainitut yhtyeet nyt eivät tosin koskaan ole samassa areena- ja jäähalliluokassa operoineetkaan kuin The Big 4. Kysymys on silti aiheellinen: mitä tapahtuu alle 10–15 vuoden kuluessa, kun rässijätit yksi toisensa jälkeen lopettavat?

Tulevaisuus – onko sitä?

Mistä genre saisi uudet johtotähdet? Vai onko sellaisten synty nykyisessä, suoratoistosinkkuorientoituneessa ja lukemattomiin palasiin pirstaloituneessa musiikki-ilmastossa edes mahdollista? En usko.

Osaltaan se johtuu siitä, että “puhdas” thrash metal on, kun laajemmasta kansansuosiota puhutaan, jo kuollut. Tokihan erimerkiksi Warbringer, Havok, Lich King, Dr. Living Dead!, Angelus Apatrida ja Lost Society itse kukin omissa maailmankolkissaan kiipeävät tuon tuosta isojenkin festivaalien päälavoille, mutta uskallan ennustaa, että areenaluokkaan niistä ei nouse ikinä kukaan. Ne thrashin sukuista metallia soittavat orkesterit puolestaan, jotka areenaluokkaan ovat jo kavunneet – Triviumit, Machine Headit, Bullet For My Valentinet sun muut – taas sekoittavat musiikkiinsa liikaa thrashin ulkopuolisia vaikutteita, että tähän keskusteluun oikeastaan edes kuuluisivat. Genren rupisen äpärälapsen, “Black Thrashin” isot, kuten Australian vesikauhuinen rakkilauma Deströyer 666, vielä hullumpi brasilialainen Sarcófago tai Norjan genrepioneerit Aura Noir eivät siihen koskaan ole kuuluneetkaan, vaikka undergroundissa ovat vuosikymmeniä tukevaa kulttisuosiota nauttineetkin.

Mutta, palataksemme valtavirtathrashiin, kukaan ei pukahdakaan mistään uusista Big Foureista eikä mikään viittaa siihen, että yksikään nykyisistä nuoremmista thrash metal -orkestereista voisi ikinä kasvaa areenaluokan esiintyjäksi. Thrash ei luultavasti kuole, mutta sillä on väistämättä edessään näivettyminen ja nälkävuodet. Toisaalta: tarvitseeko sen valtavirtamusiikkia ollakaan?

Hienhajuisilta ja kaljasta tahmeilta klubeilta se on tullut ja takaisin niihin se on jälleen palaava.

Ehkä se löytää sieltä myös uuden elinvoiman.

Ehkä thrash-vanhukset joutaisivatkin eläkkeelle jo nyt? Niiden klassikkolevyt elävät kuitenkin ikuisesti.

The post Onko thrash metal nilkuttamassa kohti hautaansa? appeared first on EMP-blogi.