Ovatko pelit pelkkää tappamista? Tapaus Dishonored

Joskus katsellessa videopelien myyntilistoja, tulee epämukava olo. Listojen kärjessä keikkuvat GTA:t, Call Of Dutyt ja Battlefieldit. Lisäksi vuosittain puskee ilmoille uutta Assassins Creediä ja Hitmania. On kriitikoiden ylistämä Dishonored (jota pelaan tällä hetkellä). Näitä pelejä yhdistää se, että niissä tapetaan, pääsääntöisesti vieläpä tuttuja ja turvallisia telluslaisia eikä ulkoavaruuden olentoja tai ihmissyöjäzombeja. Itse pelaajana uskon ja tiedän, että pelit eivät kenestäkään tee väkivaltaista, mutta tällaisten pelien keikkuessa kärjessä on helppoa ymmärtää, mihin syytökset nojaavat. Kun kaveri esittelee naureskellen uutta peliään sillä, että siinä voi tappaa ihmisen ja sytyttää tämän sitten tuleen (GTA), tulee väkisinkin miettineeksi rajoja. Pelit näyttävät aina vain paremmilta ja paremmilta, ja virtuaalitodellisuuskin on ihan oikeasti lyömässä läpi, eikä pelkästään tulevaisuuden visioissa. Viimeistään PlayStation VR ja Resident Evil 7 ovat todistaneet, että kohta olet pelissä täysin sisällä. Samaan aikaan pelaaminen liukuu aina vain kauemmaksi alkuperäisestä kohdeyleisöstään, eli lapsista, ja suuntautuu aikuisille K-18 titteleiden tulvassa. Mikä väkivaltapeleissä oikein viehättää?  

Dishonored antaa valinnan pelaajalle, The Last of Us ei kysele

Allekirjoittanut on kasvanut ja elänyt Zeldan ja Super Marion parissa, eivätkä realistiset tappopelit ole koskaan oikeastaan kiinnostaneet. Vuosien saatossa olen kuitenkin silkasta uteliaisuudesta innostunut testaamaan entistä enemmän näitä "aikuisten pelejä", viimeisimpänä Dishonored. Pelin kivijalka on valinnanvapaus. Pelaaja itse saa päättää kohteeseen kulkemansa reitin, ja sen, tappaako matkan varrella aivan kaiken mikä liikkuu vai tappaako ketään. Olen aina kuvitellut olevani hiiviskelyn ystävä, mutta Dishonored osoitti luuloni vääräksi. Pasifistin elämä on vaikeaa, kun ne perhanan vartijat aina huomaavat ja hälyttävät ja käyvät päälle. Ainakin normaalilla vaikeustasolla on helpompaa edetä tappaen kaiken tieltään milloin milläkin hirvittävällä tavalla, ja jossain vaiheessa sitä turtuu ja heittelee kaikki silminnäkijätkin kaiteiden yli meren syleilyyn. Mitä enemmän tappaa, sen synkemmäksi maailma ympärillä muuttuu. Mutta mitäpä siitä, kunhan oma missio etenee. Toinen esimerkki on The Last Of Us, jonka läpäisin vastikään. Huoletta voidaan sanoa, että pelissä on yksi parhaimmista, koskettavimmista tarinoista, jota videopeleissä on koskaan nähty. Se on tarina selviytymisestä, ja selviytyäkseen täytyy joskus lopettaa toisten selviytymishaaveet. The Last of Us perustelee tappamisen tarinallaan. Tuossa synkeässä maailmassa kaikki neuvottelut käydään aseitse, ja mieleltään heikot saavat pian huomata olevansa saastuneita. Tässäkin pelissä huomasin saman ilmiön: Hiiviskely alkoi nopeasti turhauttaa, ja kun jutut menivät etelään, oli aika kaivaa kivääri esiin. Haulikolla saa mitä haluaa.

Japanissa kaikki on toisin

Japanilaiset, nuo viihteen profeetat, jotka luovat maailman parhaat videopelit ja sarjakuvat ja kohteliaasti vähättelevät kaikkea tekemäänsä. Tuo kansa, jolla on mitä oudoimpia mainoksia, tv-visailuja ja mielihaluja, on pelirintamalla piristävä valopilkku. Japaniassa kun ei pelkällä tappamisen melskeellä pitkälle pötkitä, eikä grafiikkakaan merkkaa oikein mitään. Kaiken hyvän synnyinmaassa mennään tarina, hahmot ja tunnelma edellä. Kärkisijoja listoilla pitävät hallussaan esimerkiksi Pokémon, Yo-Kai Watch ja Ace Attorney - pelit. Pelaaminen on ensisijaisesti iloinen asia ja/tai sosiaalinen tapahtuma, eivätkä väkivaltapelit räjäytä myyntitilastoja. Myös "oman kylän poikien" suosiminen on yleistä, ja amerikkalaisen Xbox Onen myyntiluvut koko maassa ovatkin lähinnä vitsi. Pitäisikö meidän sitten ottaa japanilaisista mallia? Ehkei sentään, mutta aika ajoin jokaisen pelaajan on hyvä pysähtyä ja miettiä, milloin viimeksi pelasin peliä, jossa ei tapettu ketään? Entä milloin viimeksi pelasin jotain, missä ei tapahtunut raakuuksia, ja joka EI ollut Fifa tai änäri? Oma suunnitelmani on pelata Dishonored uudelleen läpi: Tällä kertaa tappamatta ketään. Sen jälkeen pakenen kaikkea tätä raakuutta Hyruleen, kunhan The Legend Of Zelda: Breath of the Wild vihdoin saapuu. Ja siellä ajattelin viipyä kauan.

 

Välaikaista kaikki on vaan - Teemu Michael