Marilyn Manson -fanituotteet ja albumit netistä

Antichrist Superstar. God of fuck. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, muttei läheskään yhtä monta kuin yleisesti vihatulla. 1990-luvulla amerikkalaisteinien vanhempien ja konservatiivipoliitikkojen pahin painajainen oli Marilyn Manson.

Alku-ura ja ensimmäinen levytyssopimus

Ohion Cantonissa Brian Warnerina syntynyt Marilyn Manson muutti 18-vuotiaana Floridan Tampa Bayhin, jossa hän elätti itsensä musiikkijournalistina. 1989 hän ystävystyi kitaristi Scott Mitchellin kanssa, ja pian kaksikko perusti yhtyeen. Mitchell otti taiteilijanimekseen Daisy Berkowitzin ja Warner nimesi itsensä Marilyn Mansoniksi. Samaa kauneusikonien ja murhamiesten nimiä yhdistelevää kaavaa jatkoivat myös pian bändiin lisätyt basisti Gidget Gein ja kosketinsoittaja Madonna Wayne-Gacy.

Yhtyeen nimeksi tuli Marilyn Manson & The Spooky Kids. Ryhmä keräsi uransa alussa maineensa omakustannekaseteilla ja paikallisilla keikoilla, joissa huomion kiinnittivät poikkeuksellisen huolellisesti suunnitellut goottilaiset lavashow’t, meikit ja kotitekoiset erityistehosteet. Kun yhtye luopui rumpukoneiden käytöstä ja lisäsi riveihinsä rumpali Sara Lee Lucasin, sen sointi terävöityi entisestään. Vuonna 1992 se oli jo yksi Etelä-Floridan alueen suositummista bändeistä.

Paikallissuosion oli huomannut jo myös Nine Inch Nailsin Trent Reznor, joka soitti Mansonille 1993 ja tarjosi tälle paitsi levytyssopimusta, myös lämmittelijän postia seuraavan kevään NIN-kiertueella. Manson vastasi kuten arvata saattaa, ja yhtyeen levy-yhtiödebyytti Portrait of an American Family ilmestyi kesällä 1994. Uuden basistin, Twiggy Ramirezin liityttyä Spooky Kidsiin, bändin maine sen kuin kasvoi, mutta vielä enemmän sitä kasvattivat Mansonin rajuiksi käyvät show’t. Eniten hämmennystä aiheutti keikka, jolla Manson Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkon eli mormonien keskuksessa, Salt Lake Cityssä, repi lavalla kappaleiksi yhden uskon neljästä pyhimmästä teoksesta, Mormonin kirjan.

Tempaus ei jäänyt huomaamatta karnevalistisen Church of Satanin nokkamies Anton Szandor Laveyltakaan, joka nimitti Mansonin pastoriksi. Konservatiivien ja uskonnollisten liikkeiden silmätikku oli syntynyt.

Valtavirtasuosio ja kolmen levyn teema

Mansonin kulttisuosio sen kuin kasvoi. Valtavirtaan yhtye murtautui vuonna 1995 ilmestyneellä Smells Like Children EP:llä ja erityisesti sen jättihitiksi kasvaneella Eurythmicsin Sweet Dreams (Are Made of This) -kappaleen versioinnilla. Berkowitzille suosio oli liikaa ja hänet korvasi 150 hakijan joukosta poimittu Zim Zum. Seuraava täyspitkä, Trent Reznorin tuottama vuoden 1996 Antichrist Superstar kiipesi USA:n listakolmoseksi, myi lähemmäs kaksi miljoonaa kappaletta ja muodostui yhtyeen uran keskeisimmäksi levyksi. Mansonin suosion kasvaessa kasvoi myös vihamiesten määrä ja sehän Mansonille sopi. Konservatiivit ja uskovaiset suomivat yhtyeen sanoituksia ja pyrkivät häiritsemään konserttien järjestämistä. Ja koska šokkibisneksessä ei huono julkisuutta olekaan, kaikki tämä satoi vain Mansonin laariin.

Vuoden 1998 glamrockilta tuoksahtava Mechanical Animals, androgyynisen avaruusolennon näköisine kansineen, jatkoi oikeamielisten ärsyttämistä. Siitä tuli bändin ensimmäinen listaykkönen ja sen suurimmat hittisinkut olivat The Dope Show ja I Don't Like the Drugs (But the Drugs Like Me). Levyn kiertueella syntyi livealbumi Last Tour on Earth, mutta Manson keskeytti rundin kunnioittaakseen yleistä amerikkalaisten mielentilaa samalla, kun bändi joutui vastaamaan syytöksiin joiden mukaan Marilyn Manson oli toiminut innoittajana kahden sekopään Columbine High Schoolissa 12 oppilaan, yhden opettajan ja ampujien itsensä hengen vaatineeseen kouluampumiseen.

Samalla temaattisella linjalla jatkaneen albumitrion päätösosa, Holy Wood (In the Shadow of the Valley of Death), ilmestyi loppuvuodesta 2000 ja missasi niukasti albumilistan kympin kärjen. Levy oli Mansonin ehkä kunnianhimoisin ja sinkuiksi siltä lohkesivat Disposable Teens ja The Fight Song, mutta yllättäen sen isoimmaksi hitiksi nousi Not Another Teen Movien soundtrackille lainattu Tainted Love.

Uudet näkökulmat

Irrottauduttuaan kolmen edellisen levynsä konsepteista Manson etsi viidennen albuminsa, The Golden Age of Grotesquen (2003) innoituksen maailmansotien välisen ajan Saksan burleskista ja kabareemusiikista. Levy piipahti viikon verran USA:n albumilistan piikkipaikalla ja päätyi useiden musiikkimedioiden vuoden parhaiden levyjen listauksiin. 2004 ilmestyi kokoelma, Lest We Forget, joka sulki temaattisen ympyrän. Sen kruunu oli kokoelman useissa maissa kultalevymenestykseen luotsannut Depeche Mode -laina Personal Jesus. Kokoelma oli erinomaisesti ajoitettu, sillä sen jälkeen Mansonin mielenkiinto kääntyi kohti hänen muita taideharrastuksiaan, kuten vesivärimaalausta ja taidenäyttelyitä.

Seuraavasta kokopitkästä, Eat Me, Drink Mestä kuultiin ensi kertaa jo 2005, mutta se ilmestyi vasta 2007. Sisäänpäin kääntyneen ja ihmissuhdesotkuihin keskittyneen levyn tuotti enimmäkseen Manson itse uuden aisaparinsa, ex-KMFDM -kitaristi Tim Skoldin kanssa. Skold ei kuitenkaan kauaa Mansonin rinnalla viihtynyt, vaan Twiggy Ramirez palasi bändiin, parahiksi kirjoittamaan sen seitsemättä albumia, keväällä 2009 ilmestynyttä The High End of Low’ta. Levy nousi listaneloseksi.

Born Villain -levyn esituotantovaiheessa 2011 yhtyeessä kävi taas ovi, kun rumpali Ginger Fish otti ritolat. Vielä samana vuonna ilmestyi tulevaa levyä ennakoinut Shia La Beoufin ohjaama lyhytelokuva. Itse levy julkaistiin 2012 ja kapusi listan kärkikymmenikköön. 2013 Manson lyöttäytyi yksiin elokuviin Guardians of the Galaxy, John Wick ja 300 musiikkia säveltäneen Tyler Batesin kanssa ja äänitti vuonna 2015 ilmestyneen The Pale Emperorin. Yhteistyö jatkui myös vuoden 2017 Heaven Upside Down -albumilla.

Viralliset Marilyn Manson -fanituotteet

Marilyn Mansonin omintakeinen tyyli kiehtoo faneja ympäri maailman ja haluamme tietenkin tarjota faneille parasta! Valikoimastamme löydät paidat, hupparit ja muun vaatetuksen sekä tietysti kauneimmat ja kauheimmat levytykset.