Retropelit ja niiden riskit - onko nostalgia huumetta?

Kirjoittaessani Viidakkokirjasta, aloin miettiä tarkemmin nostalgiaa ja sen vaikutusta mielipiteisiimme. Jatkuvasti kuulee puhuttavan siitä, kuinka ”meidän nuoruudessa pelit olivat parempia kuin nykyään.” Grafiikkamoottorit kehittyvät kehittymistään ja virtuaalitodellisuuskin on realistisesti jo käden ulottuvilla. Itsekään en sulje silmiäni kehittyvältä teknologialta, vaan hyllystäni löytyy sekä PS4, Wii U, että nimilogiikan ykkönen New Nintendo 3DS. Silti, mieleni halajaa toistuvasti lapsuuden peleihin ja ja niiden yksinkertaisempaan tunnelmaan. Tätä kirjoittaessa soi maailman parhaan jalkapallopelin "Nintendo World Cup” :n biisit.  

 

Mikä on retro?

Ajan kuluessa luonnollisesti yhä useampi peli luokitellaan laatikkoon retropelit, mutta minkäänlaista tarkkaa aikamäärettä ei liene kehitetty määrittämään virallista retroutta. Jossain (=Wikipediassa) se oli määritelty ”menneiden vuosikymmenten tyylin soveltamiseksi nykyaikana”. Jos näin, niin voitaneen ajatella, että 2000-luvun ensimmäisen kymmenyksen aikana tehdyt asiat ovat jo laskettavissa retroksi. Onko esimerkiksi Kingdom Hearts mielestäsi jo retropeli?

   

Paluu juurille

Jos lähdetään toisesta päästä liikenteeseen, niin alan väkisinkin miettiä Nintendo Entertainment Systemiä ja Megaman 3 – peliä. Minulle se on se ultimaattinen alku, ensimmäinen videopeli, ensimmäiset onnistumiset ja epäonnistumiset. Sitä kauemmas on vaikea kurkottaa, ja jätänkin sen alueen minua viisaammille. Suurimmalla osalla ihmisistä retroharrastus kytkeytyykin nimenomaan niihin omiin lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiin ja muisteloihin. Joku on ollut lapsesta asti vannoutunut Pokémon – kouluttaja, toinen on tahkonnut Final Fantasyn yksi toisensa jälkeen läpi. Oma reittini on ollut asian suhteen hyvin kivikkoinen, ja vaikka kuulutankin itseäni kovana Nintendomiehenä ja fanipoikana, olen tehnyt asiassa useita syrjähyppyjä. Olen omistanut vuosien varrella PS1, PS2, ja jopa PSP:n. Mutta missään vaiheessa en ole lakannut pelaamasta. Enkä aio lakatakkaan.

   

Retropelit - taikuutta vai aivokemiaa?

Vastikään eräissä illanistujaisissa keskustelu kääntyi retropelien suuntaan ja tuttavani kysyi: ”Mikä niiden retropelien taika niinku on?”. Hämmennykseni en osannut vastata tuohon kysymykseen silloin, enkä oikeastaan vieläkään. Kasibittinen musiikki vain stimuloi jotain aivojeni osaa omalla, oudolla tavallaan. Toisaalta en tahdo myöntäää, että nostalgia on vain vahva huume, joka saa yliotteen aivoistani koska tahansa, kun joku laittaa Ufourian tunnusbiisin soimaan (tulin muuten samantien paremmalle tuulelle, perhana). Sen sijaan sellaiset asiat, kuten valonlähteen etsiminen Game Boyn ruudulle tai NES-kasettiin puhaltaminen eivät herätä mitään positiivisia tuntemuksia.

 

Tunnustus

Todellisuudessa en edes pelaa niin paljoa retropelejä. Ylipäätään pelaamisharrastukselle jää aikuisen kiireellisessä elämässä aivan liian vähän aikaa, ja kun jonossa on Unchartedin ja Bayonettan kaltaisia helmiä, vievät ne helposti voiton. Sen sijaan annan videopelihistoriani, ja suunnattoman arvostukseni sitä kohtaan, näkyä paidoissa, lompakoissa, laukuissa ja koristeissa. Ja jos vanhat merkit pitävät paikkansa, niin muutaman vuosikymmenen päästä voikin sitten jo fiilistellä Playstation 4.5 ja sen kömpelöä mekaniikkaa retrohömpötyksenä. Ja pelata Mario Karttia.

 

Pysy kanavalla! - Teemu Michael