10.000 days (CD ) | Saga

artistilta Kalevi Heino (25.01.2008) Kun kanadalaisen progen veteraaniryhmän, Sagan tekemisiä 2000-luvulla tarkastelee, on ollut suorastaan nautinnollista todistaa yhtyeen eläneen kenties tuotteliainta ja taiteellisesti hienointa aikaa. Uudelle vuosituhannelle astuttaessa yhtye tajusi lopettaa tyylillisen harhailunsa, joka vaivasi sitä erityisesti vuosina 1985-1997. Yhtye huomasi, ettei sen yleisöä kiinnostanut kuulla munatonta poppia (esim. The Security Of Illusion tai Steel Umbrellas) sen enempää kuin monimutkaisen tekotaiteellisia suurkonsepteja (Generation 13) tai grungesta ammentavaa nykyrockia (Pleasure & The Pain). Kokeiltuaan tyylejä, jotka eivät selvästikään istuneet yhtyeelle, Saga palasi niiden perusasioiden ääreen, joilla se oli alkujaankin voittanut fanit puolelleen. Tuloksena syntyikin hieno -anteeksi mautonta sanaleikkiä- saaga kiekkoja, joilla yhtye palasi Silent Knightilla (1980) ja Worlds Apartilla (1981) luodun ilmaisutyylin pariin. Uutena piirteenä musiikissa oli vain vanhan tyylin päivittäminen tuoreilla tuotantoratkaisuilla, mikä istui musiikkiin täydellisesti. Uuden materiaalin ohella yhtye soitti konserteissaan vanhaa materiaaliaan, järjestäen fanien märiksi uniksi muodostuneita spektaakkeleita esittämällä mm. useille eri levyille ripotellun Chapters-tarinan sekä Worlds Apartin kokonaisuudessaan. Työtahdin puolesta Sagaa ei voinut syyttää laiskottelusta. Uusia levyjä julkaistiin kuin 1980-luvun alussa, suunnilleen yhden levyn vuositahdilla, jonka päälle Saga vielä kiersi ahkerasti keikkailemassa. Sitten laulusolisti Michael Sadler pudotti niin yhtyeen kuin fanien niskaan suoranaisen pommin. Vajaa vuosi sitten hän ilmoitti eroavansa perustamastaan yhtyeestä, joka oli vienyt hänen elämästään jo 30 vuotta. Eroamissyyksi Sadler ilmoitti halunsa keskittyä perhe-elämään, joka oli jäänyt Sagan kiireisen 2000-luvun aikana kakkossijalle. Koska vuosi 2007 merkitsi 30-vuotisjuhlaa Sagalle, ilmoitti Sadler tekevänsä vielä yhden levyn ja kiertueen yhtyeen kanssa. Itse en olisi ollut pahoillani, vaikka viimevuonna ilmestynyt Trust ja sitä seurannut Worlds Apart Revisited -keikkatallenne olisivat jääneet Sagan joutsenlauluiksi, sen verran komeita päätöksiä ne olisivat olleet ansiokkaalle uralle. Jatkoa on kuitenkin seurannut 10,000 Daysin muodossa, joka voidaan nostaa samalle tasolle yhtyeen muun 2000-luvun tuotannon kanssa. Levy herättänee varmasti ristiriitaisia tuntemuksia niin faneissa kuin yhtyeen jäsenissä, jotka eivät ole vielä päättäneet jatkavatko he Sadlerin eron jälkeen. Ensimmäinen tuntemus fanien mielissä on epäilemättä se, miten ihmeessä yhtye voi kuulostaa näin hyvältä, vaikka sen riveissä on yksi jäsen, joka ei haluaisi olla mukana? Tarkoittaako tämä sitä, että Saga on sittenkin tehnyt laskelmoidusti puolivillaisella asenteella viimevuotiset huippulevytyksensä? Ehkäpä Saga on kuitenkin halunnut panna parastaan, jotta kaikille jäisi hyvä muisto yhtyeestä, jos 10,000 Days sittenkin jäisi ryhmän viimeiseksi levyksi. Musiikillisesti 10,000 Days on taattua Sagaa suoraviivaisine tempoineen, tarttuvine melodioineen, mutkikkaine kitarakuvioineen ja muhkeine kosketinkerroksineen. Lyriikoissaan Michael Sadler on antanut palaa, puhuen suunsa puhtaaksi. Niin fanit, läheiset kuin kollegat saavat kuulla laulajan suorasukaiset terveiset kappaleessa More Than I Deserve. Keikkajärjestäjät saavat kuulla kunniansa keikkaolosuhteita kuvaavassa Book Of Liesissa, joka on kerrassaan tarttuva kappale. Tällaista groovea en ole kuullut sitten Aerosmithin Love In An Elevatorin. Edellämainittu Book Of Lies lukeutuu huimine gentlegiantmaisine polyrytmeineen ja villeine kitarasooloineen kiekon kohokohtiin. Phil Collinsin Another Day In Paradisen ja Gentle Giantin mieleen tuovia elementtejä on läsnä kappaleessa Sideways, joka kuitenkin kuulostaa enemmän Sagalta kuin kopiolta reipasotteisen tahtinsa puolesta. Muita huippuhetkiä ovat avauskappale Lifeline, jonka vuoropuhelu kitaran ja koskettimien välillä on kenties progressiivisinta irrottelua Sagan kiekoilla koskaan. Vielä hurjemmaksi kitaran ja koskettimien välinen irrottelu menee instrumentaalikappaleella Corkentellis, josta Rushin huima YYZ (albumilta Moving Pictures, 1981) saa tiukan haastajan. Samaan kategoriaan voidaan lukea myös päätöskappale It Never Ends, joka jättää hyvän maun niin pitkäsoitosta kuin Michael Sadlerin jättämistä jäähyväisistä. On uskomatonta ajatella, että se oli nyt sitten tässä. Jos ei nyt yhden yhtyeen loppu, niin ainakin päätös yhdelle aikakaudelle. Ja vasta kun jokin yhtye on tullut päätepisteeseensä, voidaan yksinkertaisesti katsoa yhtyeen koko tuotantoa ja sanoa, tuo levy oli heidän parhaansa. Samalla yhtyeen voi laittaa oikeaan kontekstiin muiden aikalaistensa kanssa. Verrattuna toiseen maanmiesryhmään ja aikalaiseensa Rushiin, Sagalla ei ole mitään hävettävää. On ironista, että Rush, joka on viimeisen 14 vuoden ajan tehnyt melko mitäänsanomattomia kiekkoja, nauttii edelleen suuresta ihailusta, samalla kun tarttuvan melodisia progelevyjä tehnyt Saga on saanut osakseen pienempää huomiota. Itse olisin 1980-luvuna alussa veikannut yhtyeiden suosiolle käyvän juuri toisin päin. Kaupallinen menestys ei kuitenkaan mittaa musiikin arvoa. Ehkäpä Sagan ansiot ymmärretään joskus laajemmin. Ehkä ei. 10,000 Days ei ole Sagan paras levytys. Mutta ei heidän sitä tarvitse hävetäkään. Kiitos 30 vuodesta.