3 Doors Down (CD ) | 3 Doors Down

artistilta Mape Ollila (16.07.2008) Nörttilauman näköisen 3 Doors Downin karhea amerikanrokki ei ole koskaan ihmeemmin soittimessani aikaa tappanut. Nimi on kyllä tuttu videokanavien useista hittivideoista ja sitä ei enää oikeastaan edes ihmettele kuultuaan yhtyeen uuden, itsensä mukaan nimeämän albumin. 3 Doors Down on nimittäin malliesimerkki täydellisen harkitusta nykyaikaisesta radiorocklevystä: kuulijan ei tarvitse olla kaksinenkaan ekspertti havaitakseen minkä kolmen veisun videoilla ja radiosoitolla yhtye saadaan pysymään ostavan yleisön tietoisuudessa seuraavaan levyyn saakka. Nyt jo raskaasti musavideona ja radiossa pyörivä, ei kerrassaan mitenkään yhtyeen aikaisemmista megahiteistä eroava It's Not My Time on levyn ehdoton myyntitykki ja lyönpä vähän vaikka vetoa, että kaksi seuraavaa tulevat olemaan riipivän dramaattinen angstiballadi Let Me Be Myself ja vielä vähän kliseisempi hituri Your Arms Feel Like Home. Vanha levy-yhtiölainalaisuus sanoo, että jos levy aikoo pärjätä, sille täytyy tehdä ajaton balladi. 3DD:tä ei voi ainakaan yrityksen puutteesta syyttää, sillä albumilla on kerrassaan neljä slovaria, jotka ovat kliseisellä tavallaan hyviä kaikki. Loppulevy onkin silkkaa filleriä; sitä samaa samantekevää, merkityksetöntä ja väritöntä post-grungen tauhkaa jota tekevät 3 Doors Downin lisäksi mm. The Calling, Staind ja Nickelback. Niistä jokainen osaa tehdä hittejä, ja jokaisella niistä hittien ja fillerien välinen ero on valtaisa. Niin siloista, suloista, voimaballadivetoista ja täsmähittiensä osalta täydellisesti tehtyä kertakäyttömusiikkia kuin 3 Doors Down onkin, en ymmärrä sen funktiota. Kun unohdetaan levylle osuvat muutama mukana rallateltava melodia, mitä tuntemisen arvoisia tunteita tästä musasta voi kukaan saada? Ja jos sellaisia saa, muistaako ne vielä huomenna?