AngL (CD ) | Ihsahn

artistilta Antti Klemi (10.07.2008) Emperorin viime vuoden pistokeikat. Mnemosyne Productionsin pyörittäminen. Vierailut muiden artistien levyillä. Hardningrock. Ihsahn ei ole levännyt laakereillaan pari vuotta sitten julkaistun The Adversary -debyytin jälkeen, vaan tehnyt, oppinut ja elänyt aktiivisesti, ja ehkäpä muutama näistä ideoista on eksynyt tälle toiselle soololevyllekin. The Adversaryn tavoin AngL on nimittäin monimuotoista kuunneltavaa. Levy alkaa Emperor-faneja ajatellen kutkuttavasti suoraviivaisesti, metallisesti ja vahvalla norskiotteella, joka saa melodioillaan ja aavemaisesti huutavilla kosketinosuuksilla katsomaan haikeasti taaksepäin. Pian kuitenkin käy selväksi, että katse on suunnattu eteenpäin, joskus sivuillekin ja useasti tähtiin. Death metal nostaa päätään kiemuraisesti progeillen ja myöhäisajan Deathia muistuttaen, avantgarde on tunnelmallista utuilua, joskus sävellykselliset innovaatiot lähestyvät hulluuden ja nerouden raja-aitoja ja oopperamainen kauhutunnelmakaan ei ole aina kaukana. Selvin aines ainakin Scarabissa ja Unhealerissa tulee kuitenkin Opethin suunnalta Ihsahnin hakiessa jopa samanlaista kitara- ja laulusoundia unenomaisesti keinuviin kappaleisiin. Ja kuin alleviivauksena herra Mikael Åkerfeldt tulee taittamaan peistä Ihsahnin kanssa Unhealer-kappaleessa. Täytyy sanoa, että ensiksi mainittu vetää pidemmän korren ainakin puhtaissa osuuksissa. Harmi vain, että kappale muutoin on todellakin liikaa Opethin suuntaan kumartava, ja todellinen kahden hienon muusikon kädenpuristus jää toteutumatta. Jos kuitenkin tarkastellaan kokonaisuutta, AngL on kappalejärjestyksensä puolesta hyvin rakennettu teos. Suvantoja seuraavat myrskyt, ja vaikka Ihsahn yrittääkin hallita varsin monta musiikillista osa-aluetta, tuloksena ei ole sekasoppaa vaan rikas kuuntelukokemus. Etenkin rumpali Asgeir Mickelsonin komppikokoelma yhdistettynä Ihshanin soolokylläiseen kitarointiin toimii psykedeelisen irrottelun voimalla. 70-luvun happoja on siis imeskelty, mutta trippejä on käytetty tehokkaasti nykypäivän mausteena. Omalla kohdallani jäivät kuitenkin vaivaamaan Ihsahnin sinänsä omalaatuiset mutta jotenkin ontoksi jäävät ärinät ja se tosiseikka, että kappaleista ei ole saatu irrotettua jokaista veripisaraa ja puhtainta ideaa. Kun Monolith - toinen erittäin emperormainen veto - päättää levyn, AngLin kyllä pistää soimaan mieluusti uudelleen ja useampaankin kertaan, sillä jokaisella kuuntelukerralla Ihsahnin labyrinttimaisesta sävellystyöstä löytää jotakin uutta, mutta pelkään pahoin, että täydellistä avautumista ja täyttymystä levy ei tule antamaan koskaan.