As the light does the shadow (CD ) | Funeral

artistilta Antti Klemi (08.10.2008) Joskus se yksi kivi kengässä voi kääntää matkan erittäin hankalaksi ja ikäväksi. Funeralin kohdalla se on laulaja Frode Fosmon ääni. Miehen epävireinen ja hartaaseen melodisuuteen tähtäävä henkäily jää rikaksi rokkaan bändin hautajaismaisen doom metalin keskellä. Onkin hämmästyttävää, että yhtyeen edellisen levyn, viime vuonna julkaistun From These Woundsin kohdalla sama mies sai ehdotonta ylistystä osakseen juuri allekirjoittaneen suunnalta. Mikä menee siis vikaan? Uskoisin syyn olevan miksauksessa. Kun From These Woundsissa Fosmon kurkku soi täyteläisenä, As the Light Does the Shadowilla lopputulos on ohuempi ja tätä kautta epävarmemman oloinen. Englannin ääntäminenkin tuntuu jäävän oikean soinnun tavoittamisen varjoon. Oman kontrastinsa suorituksen päälle heittää myös se tosiseikka, että In the Fathoms of Wit and Reasonissa vierailevaksi solistiksi on löytynyt legendaarinen Rob Lowe, jonka massiivinen ulosanti pyyhkäisee Fosmon panoksen myrskytuulen lailla pois. Tietenkin täytyy myös pitää mielessä, että laulujen heikkous näyttäytyy ehkä epärealistisessa valossa verrattaessa niitä musiikin yleiseen tasoon, joka on korkea. Jo pitkään virsikirjaansa tahkonnut Funeral on nostanut musiikkiaan uusiin sfääreihin oikean klassisen orkesterin voimin, joten torvi- ja jousisovitukset kaikuvatkin tunteellisina vyöryinä läpi levyn ja tuovat musiikin surumielisyyteen lisää eräänlaista gregoriaanista lisäsävyä. As the Lightia… voisikin kuvailla eräänlaiseksi doom metalin ja Therionin avioliitoksi. Tosin 71 minuutin mitta on doom metal -levyllekin varsin pitkä, ja kun Funeral ei tälläkään kertaa saa puristettua sävellyskynästään niitä kaikkein iskevimpiä toivonmurskaajia, huojuu koko levy muutamien tuskallisen toimivien hetkien – ei siis biisien – varassa. Ainoaksi selväksi muistijäljeksi jääkin tuo Lowen tähdittämä In the Fathoms..., joka nitoo yhteen vanhan ja uhkaavan Candlemass-messuamisen sekä modernimman ja lohduttomamman hautajaistunnelman. Myös levyn päättävässä, a cappella –henkisessä Fallen Onessa on vahvaa hartautta, jossa Fosmokin pääsee oikeille raiteille äänensä kanssa. Jäljelle jää siis ajatus siitä, että olisin halunnut Funeralin onnistuvan ja pitäväni tästä levystä. Osin näin käykin, mutta epäkohtien selkeä löytyminen jättää liikaa jossittelun varaa. Jos yhtye olisi saanut kiristettyä biiseihinsä enemmän repivyyttä ja tiiviyttä ja Fosmo ei olisi jäänyt irrallisen oloiseksi ulisijaksi, olisi tässä käsillä mestariteos. Nyt ei vain ole.