Blood Ceremony (CD ) | Blood Ceremony

artistilta Antti Klemi (08.10.2008) Jotkut alkavat kaivata yhä enemmän menneeseen, mitä pidemmälle elämässään pääsevät. Tällaisia ihmisiä tuntuu löytyvän paljon doom metalin piireistä: kun vuodet vierivät ja raskas musiikki ottaa yhä modernimpia ja trendikkäämpiä suuntia, sitä vahvemmin vanhat tuomiopäivän jäärät tarrautuvat pölyisiin Black Sabbath -vinyyleihinsä ja räjähtämispisteessä oleviin vintage-vahvistimiinsa. Olkoon tämä todellista omistautumista tai säälittävää jääräpäisyyttä, joskus tästä ilmiöstä nousee esiin todellisia helmiä, jotka saavat skeptisemmänkin kuulijan epäilemään tämän päivän menoa. Kanadalainen Blood Ceremony loitsii debyytillään eteen juuri tällaisia visioita: poissa ovat ajan hermolla kulkevat säksätykset ja koneistukset, ja tilan valtaa 60- ja 70-lukujen raskas rock koko rintamallaan. Black Sabbathin raskaat riffit, Pentagramin svengi, progerockin happoinen instrumentaalivirtuoosimaisuus ja Uriah Heepin folkhuilut – ne kaikki jyräävät Blood Ceremonylla - tukevaan okkultismi- ja noituuskastikkeeseen upotettuna, totta kai. Lopputuloksena on virkistävän vanhakantainen levy, joka tarjoaa juuri oikeassa suhteessa doomin kohtalokkuutta ja luonnon hurmassa tanssivaa pakanailoa, josta Wicker Man -elokuvan tunnelmat eivät ole kaukana. Biiseissä jaksetaan niin jauhaa, juhlia kuin juopuneesti rauhoittuakin, mutta missään kohtaa kuulija ei eksy tai tylsisty. Päinvastoin, Blood Ceremonyssa yhdistyvät kauniisti taito ja tunne, olkoon kyse sitten huuruisista The Doors -urkutilutteluista tai Into to Covenin repäisevistä julistusosioista. Rituaalin naispappina toimii Alia O’Brien’s, joka herkkyyteen mutta myös juhlallisempiin korkeuksiin pääsevän laulunsa lisäksi vastaa levyn urku- ja huiluosioista. Jälkimmäisistä löytyykin mielestäni levyn ainoa heikko kohta: vaikka heleä huilu tuokin musiikkiin raikkautta ja maanläheisyyttä, joskus instrumentti kääntää musiikin liiaksi hippeilyksi – enkä voinut pyyhkiä mielestäni paikoin häiritseviä yhtymäkohtia Little Britainin sekopäiseen hotellinpitäjäänkään… Pääosin Blood Ceremony on kuitenkin vahva ja tunnelmallinen albumi, jota jaksaa kuunnella. Kumajavat ja kolisevat soundit rakentavat hyvät puitteet niin The Rare Lordin tylylle kurmotukselle, suomalaishenkisiä sävyjä sisältävän Hop Toadin surumielisyydelle kuin Children of the Futuren vauhdikkaan toimiville instrumentaaliosuuksille. Menneisyys ei ole selvästikään aikaa, vaan mielentila…