Brand new drug (CD ) | Michelle Darkness

artistilta Antti Korpinen (01.12.2007) Brand New Drugin kansi on suora tribuutti Type O Negativelle. Levyn takana on goottirock-yhtye End of Greenistä joillekin tuttu Michelle Darkness, joka näyttää Jussi 69:ltä, mutta kuulostaa Jyrki 69:ltä. Paikoin tullaan muutenkin erittäin lähelle The 69 Eyesia. Jotta ennakkoluulot olisivat vielä hiukan stydimmät, vierailee levyllä Suomen ikioma Viisu- ja Idols-Hanna. Itse asiassa levy on nauhoitettu Sonic Pump -studiolla ja sen taustalla ovat häärineet mm. Nino Laurenne ja Tero Kinnunen. Levyn soundimaailma palveleekin kokonaisuutta varsin kiitettävästi, jos tuotanto nyt ei laivaa ajoittaisilta sukelluksilta täysin pelastakaan. My Sweet antaa itse asiassa odottaa jotain omassa mittakaavassaan herkullista, sillä kyseinen biisi rokkaa suoraviivaisesti, mutta riittävän sävykkäästi. Idioottivarmasta biisistä tulee mieleen useampikin Kuusysien raita, mutta itse yhdistän sen kaikkein läheisimmin Brandon Lee -hittiin. Nimiraidan ja Raging Firen muodostama seuraajakaksikko ei vastaavasti yllä samaan iskevyyteen, ja jälkimmäisen veisun kohdalla tämä johtuu yllättäen myös tuotannon perustelemattomasta köyhyydestä ja köykäisyydestä. Joy Divisionin Love Will Tear Us Apartista väännetään varsin kuuliainen, pehmennetty versio - toisin sanoen alkuperäisen vedon inhorealistisuus ja lakonisuus maalataan piiloon Hanna Pakarisen harmittomalla rallattelulla ja itse Michelle Darknessin haukotuttavilla petersteeleismeillä. Vastaavan käsittelyn saa Ramonesin Pet Semetary, joka soitellaan läpi ilman merkkejä minkäänlaisesta tulkinnasta. Cover-kolmikon täydentävästä Simon And Garfunkelin The Sound of Silencesta ei puolestaan onnistuta vääntämään irti sitä nostatuksen tai kaihon tunnetta, jota alkuperäinen versio sisältää. Onneksi Michelle Darkness onnistuu omien biisiensä parissa paikoin paremmin. Dopecrawlerin täyteläisyys ja suhteellinen painokkuus tekevät siitä levyn huippuhetkiä, vaikka biisi ei albumille ominaisella, erittäin popahtavalla tavalla koukutakaan. Angelsongin nostaa esiin puolestaan sen muita biisejä kevyempi, shoegazemaisen hengittävä poljento, jota tuetaan myös ilmavammalla laulusuorituksella. Hieman vähemmän pop-henkisellä ja unenomaisemmalla sovituksella varustettuna tämä kappale menisi vaikkapa Slowdivesta. Michelle Darknessilla on siis selkeästi korvaa tarttuville, helpoille melodioille, mutta liikkuessaan reviirinsä rajamailla hän tuntuu monesti kadottavan otteensa ja suuntavaistonsa. Tällöin tuloksena on paikallaan junnaavia, totaalisen unohdettavia klisenippuja. Tästä jonkinlaisena poikkeuksena täytyy kuitenkin nostaa esiin jo mainittu Dopecrawler. Sekään ei revi itseään irti goottirockin turvallisesta muoto- ja sävelkielestä, enkä sitä Michelle Darknessilta peräänkuuluttaisikaan. Sanotaan se siis vaikka näin; jos kuulisin tätä radiosta, en todennäköisesti vaihtaisi kanavaa.