Cynic paradise (CD ) | Pain

artistilta Mape Ollila (07.10.2008) Aikoinaan esikoisensa Nuclear Blastille tehnyt ja nyt sinne paluun tehnyt tuottaja- ja Hypocrisy-mies Peter Tägtgrenin teknometalliperversio Pain ottaa röyhkeän sivuaskelen aikaisempaa diskompaan suuntaan ja tekee siinä sivussa uransa onnistuneimman albumin. Kiekon avaa tanssittava I'm Going In ja heavy dance jyrää komeasti slidekitara-mausteiseen Black Label Societyn, Motörheadin ja tanssimusiikin sekameteli Have A Drink On Me:hen saakka, josta saksalaislevy-yhtiö tunnetusti hyvällä tyylitajullaan valitsi sinkun. Jos sinkuksi olisi valittu slideskitta-heavycountryn sijaan jokaisella soinnullaan hitiksi vaativa ja mille vain eurodance-nero Martin Erikssonin ikinä julkaisemalle iskusävelmälle vertoja vetävä Follow Me, vähintään Suomen ja Ruotsin radiot olisivat huutaneet leipää seuraavat puoli vuotta. E-Type on aina osannut käyttää apunaan flirttailevia ja pornahtavia naisääniä ja Follow Me:ssä (ja Feed Us:issa) viekoitteleva Nightwish-Anette hoitaa seireenin hommat siinä missä kuka tahansa E-Typen hinkkihirviöistäkin. Muutenhan Painin palikat ovat - toisin kuin edellislevyllä - entisillä hyvillä paikoillaan. Cynic Paradise tarjoilee hyvin päähän tarttuvia pop-kertsejä, syntikkapulputusta, särmikästä indun sävyistä kitarointia, simppeliä konebiittiä (levyllä siis) sekä sarkastisen ja vittumaisen rajoilla tasapainottelevaa asennetta ja lyriikkaa. Resepti on siis muuttumaton ja mitäpä sitä ehjästä korjaisikaan. Aiempaa tuotantoa paremmin uudella Pain-albumilla onkin oikeastaan vain se, että kiekolle on mahtunut vähemmän turhia biisejä kuin koskaan aikaisemmin, mutta sehän riittää. Olenko muuten täysin sekaisin vai olenko kuulevinani Reach Out (And Regret) -biisissä jopa kammoällökki Basshunterin vaikutusta?