Lisää tietoa tuotteesta
Saatavilla heti varastosta

Tilauksen arvioitu toimitusaika on 21 lokakuuta 2021 - 22 lokakuuta 2021

2 kpl jäljellä

Jaa

Tuotteen kuvaus

Nightwish ylittää jälleen itsensä. Anette Olzonin ääni antaa uuden äänen Tuomaksen mestarillisille sävellyksille. Tunnelmallista, kiehtovaa ja rehellistä.

Tuotteen tietoja

Tuotenumero 432577
Musiikkigenre Symphonic Metal
Yksinoikeustuote Ei
Mediaformaatti 1-3 CD
Tuotteen teema Bändit
Artisti Nightwish
Tuotteen tyyppi CD
Julkaisupäivä 28/09/2007
Gender Unisex

CD 1

  • 1.
    The Poet And The Pendulum
  • 2.
    Bye bye beautiful
  • 3.
    Amaranth
  • 4.
    Cadence of her last breath
  • 5.
    Master Passion Greed
  • 6.
    Eva
  • 7.
    Sahara
  • 8.
    Whoever Brings The Night
  • 9.
    For The Heart I Once Had
  • 10.
    The Islander
  • 11.
    Last Of The Wilds
  • 12.
    7 days to the wolves
  • 13.
    Meadows Of Heaven

artistilta Lisa Hofer (19.07.2007) Dark Passion Playn edessä arvostelija tuntee itsensä äärimmäisen pieneksi kahdesta syystä. Ensinnäkin albumista on viimeiset puolitoista kuukautta puhuttu ja kirjoitettu niin paljon, että yhden arvostelun merkitys tuossa mielipiteiden tsunamissa on melko vähäinen. Toisekseen levy on kaikin puolin fyysisiltä mitoiltaan ja ulottuvuuksiltaan niin mittava, että välillä se hautaa alleen yhden jos toisenkin asian aloittaen kuuntelijasta. Omaa itseään Dark Passion Play ei kuitenkaan massojen alle hukkaa, sillä verrattuna vaikkapa Once-edeltäjäänsä kolminumeroisella soittajavieraslistalla toteutettu mahtipontisuus ei missään vaiheessa vaikuta halvalta, ylisokeriselta tai pompöösiltä. Rakennusainekset ovat erityylistä liidivokalistia lukuun ottamatta kuitenkin pitkälti tuttuja juuri Oncelta, mutta onnistumisprosessi sekä sävellysten että sovitusten osalta on entistäkin korkeampi. Itse jaan mielessäni levyn kappaleet kolmeen ryhmään: groovaaviin hitteihin (3, 4, 7, 9), ajoittain musertaviin järkäleisiin (1, 2, 5, 8, 12) sekä kevyempiin herkistelyihin (6, 10, 11, 13). Näistä kolmesta kapsäkistä biisit on ripoteltu melko tasaisesti pitkin levyä, joskin kahden ensimmäisen raidan muodostama raskastunnelmainen puskurivyöhyke on heikompina hetkinä muodostua kuuntelun päätepisteeksi. Sanoituksiltaan itseinhoinen The Poet and the Pendulum sekä painokkaat hyvästit heittävä Bye Bye Beautiful ovat niitä levyn kappaleita, joita kuunnellessa bändin taustoista edes hiukan tietävä tulee ajatelleeksi ja ihailleeksi, miten Tuomas Holopaisella on pokkaa olla sanoituksissaan näin suorasanainen. Lyriikoissa on tietenkin aina kyse tulkinnoista, mutta tulkitsit Dark Passion Playta sitten miten tahansa, tulet huomaamaan, että Holopainen päästää kuuntelijan tällä levyllä äärimmäisen lähelle itseään. Hieman mutkia suoristellen voin sanoa, että itselleni Nightwish on muuttunut levy levyltä vain parempaan suuntaan. Oceanborn on omassa tyylilajissaan upea levy, kun taas Century Childia ja etenkään Wishmasteria en pidä rehellisesti sanottuna kovinkaan kummoisina albumikokonaisuuksina. Vasta Once tarjosi itselleni jotain, mikä todella kosketti sisintäni. Etunenässä viittaan omilla listoillani bändin parhaan raidan tittelistä edelleen kiinni pitävään Higher Than Hopeen. Albumina Dark Passion Play nousee kuitenkin reilusti edeltäjänsä yläpuolelle. Tunnelmat ovat vaihtelevampia ja biisit itsessään tarttuvampia. Ja kun sanon sovitusten olevan taidokkaampia ja koskettavampia, en puhu ainoastaan tasavarmasti suorittavasta orkesterista ja kuorosta, enkä edes päätösraita Meadows of Heavenin mykistävästä gospelkuorosta, vaan myös bändisoittimille tehdyistä sovituksista. Vaikkapa Cadence of Her Last Breathin upeasta groovesta ja mukaansatempaavuudesta uskaltaisin sälyttää kitaroiden tehokkuudelle olennaisen osan. Tuntuu siltä, että Emppu Vuorinen nauttii tässä bändissä soittamisesta enemmän kuin pitkään aikaan. Samaa voidaan sanoa Saharan ja For the Heart I Once Hadin kohdalla. Kun kolmen viimeisimpänä mainitun biisin joukkoon liittää myös sinkkuraita Amaranthin, voidaan jo puhua pop-sensibiliteetin ylitsevuotavuudesta. Amaranth ei tosin omasta mielestäni nouse muiden mainittujen kappaleiden tasolle etenkään rullaavuutensa puolesta. Jos jo mainitun Meadows of Heavenin toivoisi paikoin jopa karsivan metallisempaa ja tasarytmisempää ilmaisua nimenomaan huikean gospelkuoron tieltä, jäävät Eva ja The Islander vastaavasti keveytensä vangeiksi. Eva-sinkkubiisi on levyn mitäänsanomattomin veisu, kun taas The Islanderista ei yksinkertaisesti löydy tarpeeksi dynamiikkaa tämän levyn kontekstiin; Blackmore's Nightin mieleen tuova sävellys tuntuu kovassa seurassa paikoin hiukan köykäiseltä rallattelulta. Muutoin levyllä hyvinkin aggressiivisesti liidilauluissaan esiintyvä Marco Hietala on joka tapauksessa tämän kappaleen kantava voima laulaen erittäin herkästi ja vetoavasti. Perään heitettävä Last of the Wilds -instrumentaali on kuin kelttiläistä Amorphista ja on ainoa levyn kappaleista, jonka itse olisin jättänyt sen ulkopuolelle. Koska kyseessä on kuitenkin ehdottomasti biisivetoinen albumi, jää ihan kivasti rokkaava instrumentaali auttamattomasti muiden sävellyksien jalkoihin. Albumille uumoillun coverbiisin kylkeen soviteltuna Last of the Wilds olisi kenties muodostunut kiinteämmäksi osaksi levykokonaisuutta. Levyn kolmesta omassa päässäni hahmottuvasta biisiryppäästä monimuotoisin on niin polveilevan The Poet and the Pendulum -eepoksen kuin Master Passion Greed -tylytyksen sateenvarjonsa alle suojaava, tavalla tai toisella rankkojen biisien nivaska. Maalitaulunsa suhteen vähän arvailujen varaan jättävä Master Passion Greed voisi riffeineen ja c-osan kitara/synaliideineen vallan hyvin olla peräisin Children of Bodomin viimeisimmiltä levyiltä. On harmillista, vaikkakin ymmärrettävää, ettei tätä biisiä tulla kuulemaan livenä. Nightwishin tähän asti rankimpiin vetoihin kuuluva Slaying The Dreamer jää nimittäin Master Passion Greedin rinnalla voimattomaksi ruikutukseksi. Siinä missä Bye Bye Beautiful jää levyn muita rankemman linjan biisejä tehottomammaksi ja yksipuolisemmaksi, Vuorisen säveltämä Whoever Brings the Night sekä Holopaisen ja Hietalan yhteistyönä syntynyt 7 Days to the Wolves vaikuttavat ensi alkuun levyn hankalimmilta biiseiltä. Whoever Brings the Nightin heikkoudet piilevät sen laulumelodioissa, kun taas 7 Days to the Wolves tuntuu ensikuulemalta hieman katkonaiselta tai kaksijakoiselta biisiltä. Harras säkeistö ja erittäin painokas kertosäe luovat kappaleeseen kuitenkin loppujen lopuksi maittavan kontrastin, jonka tehoa hieman irtonainen c-osa kuitenkin nakertaa. Musiikillisesti levyn kohutuin biisi on ehdottomasti ollut sen 14-minuuttinen avausraita, The Poet and the Pendulum. Kappale muistuttaa eeppisyydessään hieman Stratovariuksen Visionsia, vaikka onkin perinteisessä mielessä huomattavasti sinfonisempi tapaus. Itse asiassa kappaleen sisäänpäinkääntyneet, itseinhoiset lyriikat ja etenkin veisun alkupuolella paisuttelussaan yli menevät fantasialeffaorkestraatiot tekevät biisistä tunnelmaltaan jokseenkin kompleksisen. Puolivälin paikkeilla pauhataan hyvinkin aggressiivisesti, etenkin kun Hietala päästetään ääneen. Tämä on levyn kappaleista ainoa, johon Anette Olzonin ääni ja sen dramatiikka eivät kaiken aikaa mielestäni aivan riitä. Kun biisin viimeisessä osassa rauhoitutaan jälleen, nousee Olzonin herkkä ja antautuva ääni levyn kenties sydäntäriipaisevimpaan suoritukseensa. Yleisarvosana Anettelle on kuitenkin ehdottomasti kiitettävä, ja koska ihmismaailma perustuu puolien ottamiseen erinäisissä mielten taisteluissa, niin sanottakoon, että Olzon on itselleni ehdottomasti edeltäjäänsä mieluisempi laulajatar. On erittäin vaikeaa kirjoittaa yhteen kaikki yllä näpistelemäni langanpäät, mutta väitän tämän kertovan osaltaan myös jotain itse arvostelun kohteena olevasta albumista. Dark Passion Playn sisältämät tunnetilavaihtelut ovat erittäin suuria, mutta bändi säilyttää uskottavuutensa ja tyylitajunsa kaiken aikaa. Suurista puitteista huolimatta Dark Passion Playn vetoavuus perustuu melodioihin ja ehdottomasti Holopaisen taitoon rakentaa yksinkertaisen johdonmukaisia ja koukuttavia kappaleita. Tästä ovat osoituksena niin tumma Master Passion Greed, intiimi Meadows of Heaven kuin hittiherkkä Cadence of Her Last Breathkin. Ennen kaikkea Meadows of Heavenin kaltaiset uskaliaat, heittäytyvät ja tottakai myös taidokkaat sävellykset nostavat Holopaisen muusikosta ja biisintekijästä säveltäjäksi.

Tämä tuote on saatavana myös seuraavina versioina

Huipputuotteita juuri sinulle