Domino effect (CD ) | Gotthard

artistilta Ismo Karo (01.12.2007) Gotthard asetti standardit korkealle vuonna 1992 ilmestyneellä debyyttikiekolla. Kyseessä oli paitsi täyden kympin kiekko, myös yksi kovimmista debyyteistä ikinä ja myös yksi viime vuosikymmenen parhaista hardrocklevyistä. Huonojakin aikoja on koettu (Homerun, 2001), mutta suunta on siitä lähtien ollut ylöspäin. Gotthardin melodinen hardrock edustaa perinteistä ilmaisua, mutta kuulostaa siitä huolimatta tuoreelta. Suurimpana syypäänä tähän pidän kitarakaksikkoa Leo Leoni ja Freddy Scherer. Aivan kuin myönnytyksenä 2000-luvulle, äijät ovat lisänneet soittoonsa aavistuksen lisää säröä. Se on okei, sillä instrumentteja ei ole sentään lähdetty virittämään alemmas. Kitaristi hoitavat tonttinsa mitä parhaalla tyylitajulla. Vaikka tuplakitarat raikaavatkin, ne eivät monen muun yhtyeen tavoin peitä muuta musisointia alleen. Leoni ja Scherer todistavat myös aukottomasti, ettei molempien kitaristien tarvitse soittaa samaa kuviota, vaan kelpo työnjaolla saadaan aikaan rikkaampi lopputulos. Osittain juuri tästä syystä kyseessä on uniikki yhtye. Solisti Steve Lee on bändin omaleimaisuuteen ehkä sittenkin vielä tärkeämpi jäsen. Miehen muuntautumiskykyinen ja sielukas ääni ei operoi skaalojen ääripäissä, mutta ottaa keskialueen haltuun suvereenisti. Kun näillä eväillä esitetään tarttuvia ja mielikuvituksellisesti sovitettuja biisejä, saadaan soundi josta Gotthardin tunnistaa oitis. Yhtye on toki muuttunut 15 vuoden levytysuransa aikana. Domino Effect ei ole esimerkiksi debyytin kaltainen bilelevy, vaan monissa biiseissä on melankolinen fiilis. Mitään itkuvirsiä nämäkään raidat eivät ole, vaan niissä on kaikesta surumielisyydestä huolimatta positiivinen meininki: "vaikka juuri nyt menee heikommin, ei peli ole vielä pelattu". Gotthard ei ikinä ole rakentanut levyä muutaman hyvän biisin varaan, vaan ne ovat yleensä olleet kokonaisuutena kovatasoisia. Niin tälläkin kertaa, mutta siltikin muutama kappale on ylitse muiden. Ensinnäkin nimikappale, joka jämähti kaaliin soimaan ensi kuulemalta. Letter to a Friend on puolestaan voimaballadi, josta The Scorpionsin on syytä olla kateellinen. Se ei nimittäin ole ylipateettinen, eikä varsinkaan saa kuulijaa tuntemaan myötähäpeää. Omituisesti nimetty The Oscar Goes To… ei kerro elokuvien maailmasta, vaan tietenkin salaperäisestä naisihmisestä über-tarttuvan kertosäkeen siivittämänä. Bad to the Bone ei luojan kiitos ole George Thoroughgood –laina, vaan omaa tuotantoa. Tämän ehkä vähän turhan tavanomaisen sävellyksen pelastaa taiten käytetty voicebox. Herranjestas, että jollain on pokkaa vielä vuonna 2007 käyttää kyseistä efektiä! Ja kaikenkukkuraksi hyvin, pisteet Gotthardille!! Eivätkä yllättävät äänet vielä tähän lopu. Päätöskappale Where is the Love When It’s Gone on liiankin selkeästi heikoin raita, mutta enpähän muista, milloin viimeksi olen kuullut haitaria hardrock -yhteyksissä. Mahdollisesti Thunderstonen keikalla kolme vuotta sitten. Oli miten oli, homma toimi hyvin silloin, niin kuin nytkin. Nämä muutamat erityisvaikutuksen tehneet biisit eivät jätä muuta materiaalia varjoonsa. Domino Effect toimii nimenomaan kokonaisuutena. Vanhoja perinteitä kunnioittaen mukana ovat nuo kolmisen kappaletta, jotka voisi sujuvasti julkaista singlenä, jos tämän tyyliselle musiikille nyt ylipäänsä olisi laajempaa kysyntää. Keikkasetti taitaa sentään mennä osittain uusiksi. Covereiden määrää voisi aivan hyvin pudottaa uusien kappaleiden hyväksi, sen verran kovaa tavaraa nyt on tarjolla. Gotthardilla on ollut kotimaassaan Sveitsissä 10 albumilistan ykkössijaa. Eipä jää yhdestoista ainakaan musiikillisista syistä Domino Effectiltä tuomatta.