F.O.A.D. (LP , Musta ) | Darkthrone

artistilta Serpent (01.12.2007) Darkthrone on kuollut! Eläköön Darkthrone! Norjan ihmelapsi on iältään ohi teinivaiheen, mutta kapinointi alati trendiytyiviä suuntia vastaan jatkuu. Nahka on luotu ties kuinka monta kertaa, mutta yhtä muutoksen tuulet repivät black metal -vaaria uusiin suuntiin. Tai ehkä sittenkin käärmevertauksen sijaan olisi syytä puhua muna-, toukka- ja kotelovaiheet läpi käyneestä hyönteisestä - sen verran kauas ollan sitten viime kerrasta taas päädytty. Jos muutokset voikin summata death metal -vaiheeseen, raakaan norsecoreen ja näiden kautta kehittyneeseen, punkahtavan rosoiseen 2000-luvun "haistakaa vittu!" -kauteen, niin nyt mennään selvästi rokimmilla linjoilla ja aikakaudet käänteisesti katsoen. Jos joku kuvitteli, ettei Darkthrone voisi enää ajassa taaemmas mennä kuulostaen kuitenkin itseltään, hän oli varsin väärässä. Nyt haiskahtavat selvästi mädäntyneiden ja homehtuneiden takavuosien tuulet, joiden tuoksu on raikas kuin krapula-aamun röyhtäisy: viinalta tuoksahtava ja aromikas, väärää kautta ulos tullut suolistokaasu. Kauan puitu nimiehdokas F.O.A.D. summaa levyn tuoman muutoksen täsmällisesti. Aivan kuin Darkthrone yrittäisi enemmän ärsyttää ja loitonnuttaa fanejaan kuin miellyttää. Ehkä näin onkin, mutta keskisormenkin takaa bändin tunnistaa siksi mitä se on. Rokkiriffeistään, 80-luvun rosoisuudesta ja yleisestä nortti huulessa, viskilasi kädessä -menosta löytyy kuitenkin taustalta sitä norsecorea, mutta myös sitä röpöistä otetta, josta löytyy suuntamerkkejä genren alkutekijöihin. Ja jos nyt en suoria Venom-assosiaatioita kokenutkaan, niin silti joku Hellbox tuli mieleen levystä useammin kuin kerran. Toisaalta on ilo huomata kuinka The Church of Real Metal tuo mieleen Isengardin kankean, mutta alkuvoimaisen olemuksen pelkillä syntikoillaan. Levy on kuin humalassa koettu nostalgiatrippi sekoitettuna uuteen tuntemattomaan ja toisaalta laiskanpulskeisiin budjetti-Darkthrone-värssyihin, joita samaan aikaa ylenkatsoo, kun niistä nauttii. Puhun fanipojan suulla, enkä voi olla toteamatta levyä pettymykseksi. Ja kuitenkin samaan hengenvetoon on todettava, että levystä löytyy sitä jotain minkä takia sitä luukutan mieluusti kerta toisensa jälkeen. Oman tutun suolansa soppaan viskoo Nocturno Culton raa'at rääkylaulut, joissa on niin paljon vireessä karjunaa ja korinaa, etteivät ne tuo mieleen millään tavoin tyypillistä BM-bändiä. Ehkä hyvä niin, sillä ainakin tyylin tunnnistaa. Soundipuoli on muutoin "tuttua" Darkthronea: hiomatonta, korutonta ja karkeaa kitarointia, sekä pelkistettyä rumpusoundia. Kitarasoundi on ehkä aiempiin tekeleisiin nähden kevyempi, ilmavampi ja rokimpi - aivan kuten biisinsäkin. Ei kuitenkaan mitään odottamatonta ja yllättävää. Kaikista hyvistä puolistaan huolimatta F.O.A.D. on meikäpojan aikakirjoissa huonointa Darkthronea sitten Ravishing Grimnessin, jolle ainakin allekirjoittaneen kesti lämmetä vuositolkulla ja jota vieläkin pidän bändin heikoimpiin kuuluvina levyinä. Tämä kaikki ei kuitenkaan tarkoita, että Fuck off and Die olisi huono tai paska levy, mutta pettymys mikä pettymys. Fanit tsekkaavat levyn kuitenkin itse ja vastustajat eivät mistään hinnasta, joten tehkää päätelmänne itse.