Girugämesh (CD ) | Girugämesh

artistilta Albert Witchfinder (10.04.2008) Tämän arvion kirjoittaminen osoittautui vaikeaksi, sillä Girugämesh ei varsinaisesti huolinut minua mukaan matkalle musiikkiinsa. Tuntuu siltä, että sain korkeintaan kyydin Turkuun, mutta onhan sekin hieno paikka. Talvella etenkin, kun Aurajoen varrella lamput valaisevat synkkiä puita. Sitä paitsi matkalla Turkuun voi tapahtua melkein mitä vaan. Moni on kuollut. Hetkittäin Girugämeshkin tuntuu sietävän seuraani. Hieman yllättäen Shiroi ashiato, levyn hempeimpiin hetkiin lukeutuva kappale miellytti eniten. Ehkä se toi muistuman Ayabiesta? Samaan sarjaan menee myös "virallisen osuuden" päättävä kaunis ja mahtipontinen Kowareteiku sekai, sekä bonuksista löytyvä rajumpi ja kikkailevampi crime ~ tsumi-. Myös ROCKER´Sin alun rehti Rogue Male -henkinen rekkamies-sahaus yhdistettynä nyyhkypoppiin ilahdutti. Kumartaessaan yhteen suuntaan pyllistää toiseen. Minulle kuulijana muodostui ongelmallisiksi levyn vahvasti "prosessoitu" äänimaailma ja säksättävä rytmiikka. Kaikki on liiankin valmista ja kohdallaan. Tällä en tarkoita sitä, etteikö soitosta löytyisi aitoa draivia ja fiilistä. Bändi kyllä pistää haisemaan, mutta vaikka kokonaisuus on sävellyksellisesti vaihteleva ja polveileva, kuulostaa koko paketti jollain tavalla yhdeltä ja samalta jyystöltä. Kitarat ovat tasaista mattoa, jonka taakse luodaan vivahteita syntetisaattoreilla. Poikkeuksena siis nuo pari nyyhkybiisiä, jotka toivat kaivattua aamukasteen raikkautta keskelle hikistä vääntämistä. Rummut takovat varsin pontevasti, silloin kun niiden annetaan takoa. Ottaen huomioon, että rumpali vastaa sävellyksistä on hän varmaankin saanut soittaa juuri niin kuin tahtoo. Koneistuksestakin täytyy todeta, että paikoitellen ohjelmoinnit ovat aika kekseliäitä. Tämä sama liiallinen "täydellisyys" on hyvin yleistä nykyään. Musiikin tuottamisen kehitys on ehkä pisteessä jossa uusi teknologia on jo hanskassa, mutta rohkeus hylätä tarpeettomat säätämiset antaa odottaa itseään. Lisäksi monet tuottajat tuntuvat käyttävän samoja kikkoja. Johtuneeko taajaan päivitetyistä värkeistä ja ohjelmista ja efekteistä vai mistä, en tiedä. Onhan toisaalta niinkin, että tapa kuunnella musiikkia on muuttunut. Uudet sukupolvet ovat tottuneet toisenlaiseen äänimaisemaan. Esimerkiksi jonkun Stam1nan kuulijoille tämä levy tuskin on millään tavalla vieraan kuuloista tuotannollisesti. Muilta osin se sitä saattaa ollakin. Tuotannossa on ollut mukana MUCCin Miya, ja veikkaan, että hän on sanonut sanansa myös biisien rakenteista, koska paikoitellen yhtymiä MUCCiin on kuultavissa, tai sitten juuri nuo seikat ovat innoittaneet yhteistyöhön. Taustakööristäkin löytyy muuten kyseisen bändin jäseniä. Yksi syy etäiseksi jäämiseen on myös se, että tässä orkesterin japanilaisuus jää aika vahvasti länsivaikutteiden alle. Kun pienen ja kulttuurillisesti periferisen maan musiikkielämä saa kehittyä omaan tahtiinsa ja muualta tulevat vaikutteet vääristyvät tavalla, joka antaa pohjan jonkin aivan uuden syntymälle voi lopputulos olla nautittavalla tavalla kipeää ja outoa. Girugämesh on moniin muihin kuulemiini japanilaisiin yhtyeisiin verrattuna varsin tasapainoisen ja loogisen kuuloista. Totta kai tässäkin sen "japanilaisuuden" kuulee. Ensinnäkin tietysti lauluosuuksista, mutta myös japanilaiselle populaarimusiikille ominaisesta tavasta yhdistää erilaisia elementtejä keskenään; Tässä tapauksessa tribaalirummutusta (joka toi heti mieleen Coronerin parjatun, mutta todellisuudessa ennakkoluulottoman rohkean Grinin), poppia, thrash-riffejä ja varsin vakuuttavan kuuloista hc-ärjyntää johonkin, mitä kai tulisi kutsua nykymetalliksi. Siltikin heikoimmillaan lähestytään sitä "metallimusaa" mitä USA:sta leviää ympäri maailmaa tai radiokamaa mitä Suomessakin tehdään näiden yhdysvaltalaisten vaikuttimien alaisena, sillä erotuksella, että tämän levyn jaksaa kuunnella läpi. Biiseissä ei ole sitä samaa surrealistisuutta kuin monilla muilla japanilaisilla, Suomessakin suosiota saaneilla yhtyeillä. Toisaalta kai Japanin pojilla on sama oikeus tehdä tällaista tavaraa kuin kellä tahansa muullakin. Itse kuitenkin mieluusti palaan Ayabien loppuun asti vietyjen sekoilujen, Moi dix Moisin Eurooppa-tunnelmointien ja Kanan puhtaan skitsofrenian pariin. Katsellessani keittiön ikkunasta juhlataloon, saatan todeta, että hauskaa näyttää olevan ja kutsuvieraat ovat kauniita. Itse kuitenkin seison ulkopuolella hangessa, lämmitellen käsiäni tulitikuilla, puolukkakossua hörppien, samalla kun Vexi sontii ojaan ja Teukka vääntää sätkää. Surulliselta tuntuu vanhuuden taakka kun yrittäessään saada otetta "nuorisomusiikista" kauhoo vain ilmaa. Yritän edellä sanoa, että edellä mainitut miinukset ovat toki monelle kuulijalle plussia.