Lead sails paper anchor (CD ) | Atreyu

artistilta Mape Ollila (01.12.2007) Aikansa teinisuosion aallonharjalla paistatelleen Atreyun viskattuaan kajalinsa nurkkaan, yhtyeen on tulkittu pyllistävän joka suuntaan yhtä aikaa. Sydänverensä bändin vanhempien levyjen tahtiin vuodattaneille emo-faneille miehistynyt yhtye ei enää kelpaa, ja pesukarhuimagoisia bändejä karsastaville riittää karkotteeksi, että yhtyeen menneisyydessä on edes ollut ne kajalit. Rajauskynien ja angstaajien kyydistä pudotessa levy-yhtiökin ehti samassa hötäkässä vaihtua, mutta siinä olennaisimmassa eli Atreyun musiikissa ei ole tapahtunut dramaattisia muutoksia. Samaa kevyen metalcoren ja melodisen emopunkeron vuorottelua se on kuin ennenkin. Tavanomaisuudesta Atreyun erottavat kappaleessa Falling Down kotimaisen Boycottimme takavuosien hittien tapaan käytetty torvisto ja levyn ehdoton tykkiveisu Blow, joka totta puhuen ei tyylinsä puolesta kuuluisi tälle albumille. Blow voisi armottomine draiveineen ja jyräävine riffeineen olla pikemminkin esimerkiksi Skid Row’n parempaa 80-luvun lopun tuotantoa, kuin Atreyuta vuonna 2007. Rankasti 80-lukulaisessa riffimyrskyssä on vaaran tuntua enemmän kuin tämän genren historian levyissä tähän asti yhteensä! Niskanmurskausenergiaa ja silmille räkivää attityydiä säkenöivä biisi on vuoden kovin ralli. Alex Varkatsas on lajityypin laulajista vähemmän ärsyttävässä päässä. Genren sanomattomat säännöt huomioonottaen levyllä revitellään kitaratilujakin ilahduttavalla pöyhkeydellä. Pirteästi punkahtava ja rempseästi rokkaava biisimateriaali vähän päälleliimatun kuuloisine pakollisine breakdowneineen ei meikäläistä erityisemmin puhuttele, mutta Atreyun eduksi täytyy sanoa, että bändi osaa pitää veisunsa lyhyinä ja iskevinä. Kehuttavaa siis löytyy kovastikin, mutta yhtyeen tuskaisat ja vaaleanpunaisen romanttiset sanoitukset tökkivät ärsytysakupisteitäni sen verran että loppusaldossaan vaaka kallistuu positiivisen puolelle vain nipin napin. Lead Sails, Paper Anchor on tuotantoaan myöten tasokkaasti tehtyä tavaraa, ja ulkomusiikilliset arvolataukset syrjään heitettynä omassa kentässään erittäin pätevä levy. Meikäläisen musiikkia se ei silti ole. Paitsi tietenkin se Blow. Suatana sentään, mikä biisi.