Nova (CD ) | Atargatis

artistilta Antti Korpinen (25.01.2008) Kun puhutaan metallista ja naislaulajista, ei voida välttyä sanoilta kuten sinfoninen, mahtipontinen, oopperamainen ja niin edelleen. Klassisen koulutuksen saaneet metallivokalistit ovat kuitenkin sen verran harvassa, että useimpien bändien täytyy tyytyä parhaiten kyseistä laulutyyliä matkiviin laululintusiin. Toki muunlaisiakin naisvokalisteja hevipiireistä löytyy, mutta viime aikoina wannabe-oopperatähtöset ovat - syystä tai toisesta - olleet kovasti muodissa. Totta kai bändien sointiin haetaan yhä useammin myös sinfoniaorkesterin tai midien voimistamia taustoja, ja monesti lopputulos on hevikitaroilla koristeltua ö-luokan pseudosinfoniaa. Aivan näin syvälle ei saksalainen Atargatis vajoa, vaikka ennusmerkit ovat hyytävät. Stephanie Luzien laulusoundi on periaatteellisesta voimakkuudestaan huolimatta varsin monotoninen ja kireä. Naisen äänestä ei löydy kovinkaan monipuolista tunnerekisteriä, mikä jo osaltaan tekee levyn tunnelmasta todella suorittavan. Laulut kuulostavat kauttaaltaan tuplatuilta (siis vähintään kaksi samanlaista lauluraitaa päällekkäin), joten Luzien äänen todellisesta potentiaalista on paha mennä sanomaan. Ehkei hän kuitenkaan aivan sieltä lahjakkaimmasta päästä ole. Musiikillisesti Atargatis kuulostaa kuta kuinkin After Forever - Within Temptation -hollantilaiskaksikon tämän vuosituhannen alun tuotoksilta Decipher ja Mother Earth. Parhaimmillaan bändi on kuitenkin hieman rauhallisemmissa biiseissä, kuten Green Lake's Ground -balladissa. Ebon Queenin ja Stars are Fallingin kaltaiset vauhdikkaammat tai sinfonisemmat biisit eivät puolestaan vakuuta. Ennen kaikkea ne ovat sävellyksellisesti todella puisevaa tavaraa. Esimerkiksi laulumelodiat menevät monin paikoin yksi yhteen taustalla soivien jousten kanssa, ja muutenkin jouset on sovitettu kiusallisen yksitoikkoisesti. Sen parempaa vaikutelmaa ei anna Army of Lovers -cover Crucified, jonka uussovitus on lähes vaivaannuttavan kulmikas. Levyn parempaa antia edustaa jo mainitun, kauniin Green Lake's Groundin lisäksi nimensä mukaisesti varsin tarttuvaksi marssiksi taittuva Marching of the Fey. Vaikka biisi rakentuukin voimakkaasti kertosäkeensä varaan, säilyy tunnelma myös säkeistöissä. Ennen kaikkea biisi ei antaudu mahtipontisesta pohjavireestään huolimatta liian ennalta-arvattavaan jylhistelyyn, vaan luottaa keskitempoisen marssin yksinkertaiseen voimaan. Kenties Marching of the Feykään ei ole mitään täysin ennenkuulematonta, mutta levyn kekseliäimmäksi raidaksi se on sinfonisen metallin kliseiden keskeltä helppo nostaa. Kovasti välttävältä Novan päättötodistuksen keskiarvo näyttää.