River of Tuoni (CD ) | Amberian Dawn

artistilta Tero Lassila (09.07.2008) Tässäpä mielenkiintoinen uutuus melodisen naislaulumetallin saralla - helsinkiläinen Amberian Dawn. Aiemmin nimellä Atheme One toiminut yhtye siirtyi nykymuotoonsa vasta vajaat kaksi vuotta sitten. Yhtye ammentaa musiikilliset lähtökohtansa melodisesta powerista ja heavysta. Atheme Onen aikainen kokoonpano on sittemmin täydentynyt Eleniumissa muun muassa soittaneella Kasperi Heikkisellä sekä tämän vanhalla, Iconofearissa koskettimia soittaneella, bändikaverilla – laulaja Heidi Parviaisella. Debyyttialbumi River of Tuoni on päällisin puolin miellyttävä kokonaisuus., vaikka jättääkin toivottavaa. Selkeimmät vertailukohdat löytyvät hollantilaisesta Epicasta, sillä melodisuus, pieni mystisyys, mahtipontisuus ja laulu ohjaavat mielleyhtymät väistämättä samankaltaisille urille. Pääosin toimivan melodisen heavyn tuoksinasta löytyy selkeästi progempaa antia oikeastaan vain ensimmäisestä biisistä. Sääli, sillä ideaa olisi, mutta enempää ei tohdita toteuttaa. Power-elementit sen sijaan eivät oikein sovellu kokonaisuuteen ja muutenkin ontohko musiikki jättää auttamatta kylmäksi. Taitoa ja melodiatajua bändillä on kohtalaisesti, mutta jokin kokonaisuudessa silti mättää. Musiikki tukee laulua sovituksellisesti hyvin, mutta silti ne eivät toimi yhdessä. Molemmat toimisivat paremmin hieman erilaisissa olosuhteissa. Heidi Parviaista voi sen sijaan pitää laulajana jopa pienimuotoisena löytönä. Mainio ja erottuva, klassisella pohjalla hunajaisesti korviin tunkeutuva, laulu on ehdottomasti bändin vahvimpia ominaisuuksia. Parviainen jopa haastaa äänellään Simone Simonsin ja pesee Tarja Turusen mennen tullen. Biiseistä parhaimmistoa edustavat iki-ihana Valkyries sekä dramaattinen Lullaby. Pohjanoteerauksia ei juuri ole. My Only Starin kitaraintro on sävellykseltään levyn suosikkini, mutta lopulta biisi taantuu hitaaksi tunnelmoinniksi. Kitaraosasto ansaitsisi tietyissä kohdissa enemmän huomiota. Sen sijaan Passing Bellsin sijoittaminen tuntuu omituiselta, sillä sen paikka olisi ehdottomasti levyn lopussa. Dramaattisesti laahaava tuntuu jopa ansiottomalta mid-introlta nykyisellä paikallaan. Erittäin potentiaalisesta tulokkaasta on silti kysymys. Toivotaan, että oikea yleisö löytää Amberian Dawnin ja, että kokonaisuus teroittuu viimeistään kakkosalbumille.