Saints of Los Angeles (CD ) | Mötley Crüe

artistilta Starbuck (09.07.2008) Voi kuinka kauan siitä onkaan! Mutta niin vain on, että kaikkien Crüe-fanien odotus on nyt ohi. Tämän pelkoa herättävän Sunset Strip -nelikon odotettu paluu materialisoituu nyt Saints of Los Angelesin muodossa. Ensimmäinen kysymys kaikkien mielessä on tietenkin, "onko levy oikeasti hyvä?" No, on... ja ei ole. Jos olet perinteinen Crüe-fani kuten allekirjoittanut (juuri Mötleyn ansiosta ajauduin nimittäin metal- ja heavy rock -addiktiksi joskus vuoden 1983 tienoilla 10-vuotiaana), löydät levyltä taatusti itkemisen aihetta. Vaikka levy ei olekaan yhtä kokeellinen tai "moderni" kuin yhtyeen ensimmäinen reunion-levy Generation Swine yritti olla vuonna 1997, SOLA pyrkii päivittämään Mötley-viban kurantimmaksi pitäen samalla kovasti kiinni bändin perinteisen soundin elementeistä. Seuraavassa levy pilkottuna raita raidalta - mitä kaikkea kuulijaa tällä levyllä odottaakaan. Avausraita L.A.M.F. käynnistyy vahvasti Shout at the Devil -veisu In The Beginningin hengessä, mikä nostattikin odotukset paluuseen vanhojen hyvien aikojen suuntaiseen hienouteen. Kuolainen alahuuleni meni kuitenkin mutrulle sillä hetkellä, kun tajusin, että Face Down in the Dirt on lähempänä punkia kuin Mötleyä. Sama viba jatkuu What's it Gonna Takella, joka on kieltämättä hieman rennommin groovaava ja hardrockimpi raita. Todellista Mötley Crüe -makua päästään kuitenkin maistelemaan vain Down at the Whiskyssä, joka yhdistää yhtyeen päivitetyn soundin ja perinteisen Crüe-fiiliksen. Kyseessä onkin ehdottomasti levyn kohokohdasta. Myös levyn nimiraita on loistelias, todellista Crüe-asennetta ja valtaisaa energiaa sisältävä biisi. Sanoivat bändin kriitikot mitä tahansa, SOLA on biisinä mielestäni reilusti vahvempi kuin parin vuoden takainen sinkkubiisi If I Die Tomorrow, jota ei alun perin edes ollut kirjoitettu Mötleylle. MF of the Year on sinänsä kelvollinen raina, muttei kuitenkaan yllä kahden edellisen kappaleen tasolle. Kertosäe liukuu varsin tarttuvasti ja loppubiisi on rytmisesti riuhtova, ja tämä ratkaisu kieltämättä toimii kappaleen kokonaiskuvassa. Silti veisu kuulostaa aavistuksen tavanomaiselta. The Animal in Me on puolestaan hitaampi veto, josta löytyy kuitenkin myös raskautta, ja kappaleena se onkin varsin hyvä. Ei kuitenkaan erinomainen. Punkahtavuus palaa jälleen Welcome to the Machine myötä, ja kyseinen raita onkin mielestäni täysin ylijäämämateriaalia (lue: täyteraita), sillä siitä ei jää oikein minkäänlaista jälkimakua. Just Another Psychon rytmikäs groove toimii juhlien taustamusiikkina, mutta tarkempi kuuntelu paljastaa tämänkin vedon keskinkertaisuuden. Chicks = Trouble on vastaavasti klassisempaa Mötleyä, joskin hieman geneeristä sellaista, mikä annettakoon kuitenkin anteeksi, sillä raidan suoraviivaisuus tekee siitä hyvän lisän levyn biisikavalkadiin. Funkaavasti rokkaava This Ain't a Love Song on jälleen täytekamaa - luun päällä ei oikein nimeksikään lihaa. Ei varsinaisesti heikko veisu, muttei myöskään loistoveto millään lailla. White Trash Circus on valtaosin unohdettavaa täytekamaa, mistä tuleekin mieleen, josko Tommy Lee on väen vängällä halunnut esitellä modernimman rummuttelun hienouksia läpi SOLA-albumin. Muistelisin Tommyn sanoneen, että hän on kyllästynyt soittamaan väljähtäneitä klassikoita, kuten Girls, Girls, Girlsiä ja Kickstart My Heartia, joten kenties bändi pitää näillä jutuilla herra Leen tyytyväisenä (lue: pitävät hänet bändissä). Levyn päätösraita Goin' Out Swingin' sisältää helpon ja tarttuvan kertosäkeen, joka jää kyllä korviin kaikumaan levyn päätyttyä - joskin se onkin sitten ainoa mieleenpainuva asia tässä biisissä. Mikä onkaan sitten lopputuomio SOLA:ille. Itse odotin enemmän nimiraidan kaltaista fiilistä, mikä saikin minut toivomaan, että loppulevy olisi yhtä vahvaa materiaalia. Toisaalta, samaa voidaan sanoa Ozzyn viimeisimmästä levystä ja sen radiosinkku I Don't Wanna Stopista. Odotukset nousevat kattoon kuultuasi tulevan levyn parhaan raidan, mutta pudotus koko levyn myötä onkin sitten yhtä raju. Tämä levy on looginen seuraaja Generation Swinen käynnistämälle modernille aikakaudelle. Ei SOLA toki täysin susi levy ole, muttei taatusti myöskään yllä Dr. Feelgoodin tasolle. Levyllä on hehkeät hetkensä, sillä Down at the Whisky ja Saints of Los Angeles antavat aihetta hymyyn - ja tarjoilevat myös maistiaisen siitä, mitä Mötley on parhaimmillaan. Loput levyn biiseistä ovatkin sitten keskinkertaisia punk-vetoja tai aivan liian geneerisiä modernin rockin kertakäyttökipaleita. Kokonaisuutena SOLA on ok-tason levy. Ei upea, ei klassikko, vain ok. Mutta hei, ajat muuttuvat ja me kaikki vanhenemme.