Shadowheart (CD ) | Kivimetsän Druidi

artistilta Tero Lassila (08.10.2008) Kiehtovaa ja sinfonista fantasia- ja folkmetallia tahkoava Kivimetsän Druidi julkaisee lopultakin ansaitusti debyyttialbuminsa. Jo vuodesta 2002 kasassa ollut yhtye on tuottanut useita mahtavia omakustanteita ja nyt ollaan kunnolla tosipaikan edessä. Yhdestätoista biisistä kuusi on aiemmin esiintynyt yhtyeen demoilla tai omakustanteilla. Odotuksiin nähden levy kääntyy pieneksi pettymykseksi. Aivan samaa hyökkäävyyttä ja aitoutta ei ole onnistuttu tallentamaan ja tuntuu, että ikään kuin levyä ei olisi tuotettu aivan loppuun asti. Etenkin sovituksissa ja muovisissa soundeissa on paikka paikoin paljonkin petrattavaa. Kuusikon tyyli ammentaa runsaasti vaikutteita muun muassa Moonsorrow’n, Turisaksen, Ensiferumin, Battleloren ja osin myös pientä hilipatihippaa-folkistelua Korpiklaanin tuotannosta. Pahoja rip-offeja ei juuri satu korvaan, vaan Kivimetsän Druidi on saanut hyvin itsensä näköisen levyn aikaan. Soitannollinen ja tuotannollinen ilme vain voisi olla nätimpi. Levy starttaa jytäkän tunnelmoivalla Blacksmithilla, jota seuraava Jäässä varttunut äityy parhaimmillaan erittäin mainioksi melometallipoljennoksi. Synasoundeissa on kautta linjan runsaasti Turisaksen ja Nightwishin alkuaikojen sinfonisuuden ristisiitosta. Alkupään biisien ongelmaksi koituu hienoinen puuduttavuus kertosäkeissä ja biisien pääosioissa, ja parhaiten mieleen jäävät välillä mainiosti junttaavat melodiat. Suosikikseni kohoaa silti levyn turisasmaisin Pedon loitsu, jonka soitannollinen anti on selkeää eliittiä. Sävellys- ja luomiskykyä bändissä ainakin on. Edelleen lähes täydellisenä demona pitämälläni The Next Chapterilla jo ilmestyneet The Tyrant ja Burden ovat kesyyntyneet ja menettäneet hieman otettaan ja draiviaan Shadowheartilla. Iskevyys, laatu ja (etenkin rumpujen) soitto suorastaan ontuvat itse albumilla, varsinkin The Tyrantissa, eikä biiseistä kummastakaan saa lähellekään samaa intoa irti. Vertailua demoaikoihin tuo myös naislaulajan osuus. Leeni-Maria Hovila on jo bändin kolmas kauniimman sukupuolen vokalisti ja häntä edeltänyt Jenni Onishko oli ääneltään suoraan sanoen hitusen miellyttävämpi. Toisaalta Hovilan skaala on huomattavasti suurempi, ääni elää useammissa kerroksissa ja on selvästi treenatumpi kuin Onishkon tyttömäisempi ilmaisu. Yhtenä pahana ongelmana pidän myös, että suomen kieli ei laulaessa istu Hovilan suuhun yhtä hyvin. Kitaristi-korisija Joni Koskisen mörinä taas on perusvarmaa ja hyvin kokonaisuuteen sopivaa. Nettisingle Verivala on hyvä läpivalaisu yhtyeen tyyliin ja elementeiltään se tuo esiin suurimman osan musiikillisista ideoista, vaikkei biisi lopulta olekaan kovin onnistunut. Päätösraita Mustan valtikan aika taas menee vahvasti Finntroll-maisemiin ja jättää hieman ristiriitaisen kuvan kokonaisuudesta. Kivimetsän Druidi menee takuuvarmasti kastiin: "ei profeetta omalla maallaan". Ei bändi Suomen kamarallakaan miksikään vitsiksi jää ja Keski-Euroopassa se voisi poikia jopa jonkinmoisen sensaation. Mikään tavallinen keskitason levy tämä ei siis todellakaan ole, vaan mahtava paketti potentiaalista ja mahtipontista fantasiataistelua, jonka heikommat osaset vain heikentävät liikaa kokonaisvaikutelmaa. Visuaalisesti bändi on hyvä, mutta levyn kannen "muovisuus" syö siitäkin parasta terää.