Take cover (CD ) | Queensryche

artistilta Mape Ollila (25.01.2008) Kun yhtye pääsee pitkällä urallaan siihen vaiheeseen jossa siltä julkaistaan enimmäkseen livelevyjä ja sinne sekaan covereista koostuva albumi, on syytä arvella yhtyeen oman sävelkynän tyyten kuivahtaneen. Vanha mestari Queensrÿche on nyt juuri tuossa vaiheessa. Niin paljon kuin tribuutteja ja coverialbumeita karsastankin, vanhojen sankareideni kohdalla albumista jo lähtökuopissa mielenkiintoisen tekee bändin vaikutteiden laajuus ja epämetallisuus. Uteliaisuuteeni vaikuttanee toki sekin, että Empiren aikaan versioitua Scarborough Fairia lukuunottamatta Queensrÿche ei juurikaan ole urallaan coverien piirissä puuhastellut. Myönnän joutuneeni hieman pakkosyöttämään itseäni, sillä muutamalla ensimmäisellä kuuntelukerralla Take Cover kuulostaa siltä samalta epäinspiroituneelta läpisoittamiselta kuin muidenkin coverialbumit, mutta kertaus on opintojen äiti ja aivopesussa mielipiteilläkin on tapana muuttua. Niinpä toistuvassa kuuntelussa mm. Carlo Marrale & Cheopen ooppera-aariaa, Jesus Christ Superstar -musikaalia ja kevyemmän rockin klassikkoja kuten The Policea ja Peter Gabrielia versioiva coveralbumi kuitenkin osoittautuu hyvinkin mielekkääksi kuultavaksi. Paitsi että Geoff Taten laulutyöskentelyä on jälleen kerran pakko ihailla läpi levyn (paitsi falskissa Innuendossa), vuodattaisin kehuja myös osalle kappalevalinnoista. Täysin epäonnistuneeksi kappaleista ei pääse sanomaan mitään, mutta positiivisen puolen kunniamaininnoissa megamusikaali Jesus Christ Superstarista napsaistusta Heaven on Their Mindsistä tulee Queensrÿchen käsittelyssä lähestulkoon silkkaa loistavuutta ja yhtye tekee siitä Take Coverilla suorastaan omansa. The Policen Synchronicity II on alkuperäiselle melko uskollinen, mutta silti ihan mieluisaa kuultavaa uusioitunakin. Samoin melko muuttumattomana säilytetty ja valintana sinänsä yllätyksetön Neon Knights on onnistunut versiointi. Livenä äänitetty, vähän jankuttavakin U2-hymni Bullet the Blue Sky on myös harvinaista herkkua, sillä yleensä niin rauhallinen Tate on onnistuttu taltioimaan suorastaan liekeissä.