The 13th floor (CD ) | Sirenia

artistilta Mape Ollila (15.01.2009) Jälleen uusi Sirenia-albumi, jälleen uusi naisvokalisti. Tässä kohdassa urakehitystä Morten Veland on istuttanut yhtyeensä keulille espanjalaisneidin nimeltä Ailyn. Sirenia vuosimallia 2008-9 on yhdistelmä 90-luvun lopun Therionin mahtipontisuutta Within Temptationin kuulautta ja vähän viimeksi mainitun muovisuuttakin. Kuulas- ja korkeaääninen Ailyn tuo popahtavat biisit muutamaa piirua lähemmäs Within Temptationia. Tämä käy erittäin selväksi esim. The Mind Maelstromin isojen kuorojen ja Ailynin huilumaisen laulun vuoropuhelussa tai Beyond Life´s Sceneryssä, joista ei oikein edes voi tulla mieleen kukaan muu kuin Sharon den Adel. Vaikka Ailynin kohdalla ei mistään superlahjakkuudesta voi puhuakaan, likka hoitaa lauluhommansa ihan kunnialla ja tuo pienenä omana eksoottisena mausteenaan Sirenia-palettiin myös erikoisen englöannin ääntämyksensä. Veland tosin heittää vokalistineidin susien suuhun sävellettyään Winterborn 77:n lopun laulumelodian aivan etelän hetelmän äänialan ylärajoille, vähän ylikin. Mielleyhtymän Therion-osaa Sireniassa puolestaan edustavat The 13th Floorin kuorot, joiden rooli on lähes yhtä hallitseva kuin ruotsalaisten vedenjakaja-albumilla Theli aikoinaan. Kun vokaalipaletti sisältää vielä Velandin pätevää, mutta liian vähän käytettyä puhdasta laulua ja saman miehen ilmeetöntä, kuivaa röhinää sekä hieman immortalmaisia kärinöitä sinne tänne, niin ihmisäänten osalta paketti alkaakin olla kuvailtu. Sirenian "goottimetalli light" jää hittimelodioineen muutaman kuuntelun jälkeen mieleen hyvin. Hetkeksi. Kovinta potentiaalia iskusävelmiksi osoittavat Led Astray ja Lost in Life. Massiiviset köörit ja hillitysti käytetty klassinen orkesteri lisäävät levyn kuuntelukestävyyttä jonkin verran, mutta melko pian on niidenkin metkut kuultu. En tiedä, onko vika korvissani, biisien sovituksessa vai Sirenian musiikin kahden hallitsevan luonteen epäyhteensopivuudessa, mutta levyn kappaleiden pop-melodiat ja isot klassisemmat muodot eivät vaikuttaisi niveltyvän toisiinsa luontevasti, vaan nousevat etualalle kuin LA-puhelimessa vuoropuhelua käyden. Tiedättehän: kun toinen osapuoli puhuu, toisen pitää olla hiljaa. Isosta soundistaan huolimatta Sirenian biisien luonne on kovin kevyt. Juuri tämän köykäisen popahtavuuden ja miedon plastiikkisen sivumaun takia mieleeni tulee sana "pikkunätti". The 13th Floorin kuuntelee todella mielikseen muutamaan kertaan, mutta en minä sille kovin kestävän musiikin leimaa anna.