The fathomless mastery (CD ) | Bloodbath

artistilta Antti Klemi (07.10.2008) Bloodbath heitti mielestäni joitakin olennaisia kirveitä kaivoon ruotsalaisen kuolometallin polulta vahvasti poikenneella Nightmares Made Fleshilla, mutta tänä vuonna julkaistu Wacken Carnage sai tiukkuudellaan ja räväkkyydellään taas ajatukset hapuilemaan yhtyeen suuntaan. Nyt on kuitenkin aika testata, miten bändin käy uuden täyspitkän kanssa. Ja hyvinhän siinä käy. The Fathomless Mastery ei ole sellaista Entombed/Carnage-palvontaa kuin Resurrection through Carnage -debyytti mutta siltikin muhkea ja turpaanvetävä paketti. Bändi viljelee suoraviivaista kohkausta ja lyijynuijan hitaudella ja raskaudella putoavia sahauksia, joissa löyhkää kunnon vanhakantainen viha. Kieroimmillaan Bloodbath läheneekin vanhan Morbid Angelin mysteerejä, ja myös blastbeat-suhauksilla on The Fathomless Masterylla vahva rooli. Paljon siis tällä levyllä tapahtuu, ja kuulijan kannattaakin olla tarkkana, etteivät herkkupalat tipahda ohi suun. Bändi saa nimittäin ahdettua kolmeen minuuttiin rutkasti ruhjontaa ja lahtausta, joka kyllä paikoin löytää vastapainoa etenkin levyn loppupuolella löytyvistä eeppisistä maalailuista – joista tosin Earthrotissa mennään liian irrallisesti Left Hand Pathin loppuorgasmeja jahdaten. Muutenkin ainoa selkeä vika levyssä on tuo eräänlainen sotkuinen luonne. Bändillä tuntuu olleen kiihkeä himo tuoda kaikki ajatuksensa esille, ja niinpä muutamissa kappaleissa sisäinen rakenne kärsii. Onneksi osumiakin jaetaan perusvarmojen riffien, sopivien kitarakikkojen ja ulvovien soolojen muodossa. Slaughtering the Will to Live tarjoilee kunnon mylvintää ja hidastelua, Treasonousin thrash-kompeissa ja mielipuolisooloissa soi kunnioitus Slayeria kohtaan ja Hades Rising sisältää jos ei nyt täydellistä kokonaisuutta niin mielenkiintoisia osa-alueita. Tuleekin selväksi, että Per "Sodomizer" Eriksson hoitaa pestinsä nimekkäämpien bänditoveriensa veroisesti ilman turhia nöyristelyjä tai statistin rooliin tyytymistä. Ainoa notkahdus tapahtuukin yllättäen Mikael Åkerfeldtin kohdalla: vaikka miehen murahtelu onkin tunnistettavan turpeaa ja massiivista, lisäsävyt jäävät tällä kertaa aika vähiin. Tyly kansitaide ja tavallisesta goremössöstä synkeäluonteisempiin aiheisiin siirtyneet sanoitukset osoittavat kuitenkin musiikin kanssa, että ei tässä enää puhtaasta paineidenpäästelystä tai huviluonteisesta projektista ole kyse. Bloodbath tappaa jo tosissaan.