To the nameless dead (CD ) | Primordial

artistilta Antti Klemi (25.01.2008) The Rising Tide… Irlantia ympäröivä meri sopii hyvin vertailukohdaksi, kun tarkastellaan Primordialin viimeisimpiä levyjä. Storm before Calm hyökkäsi nimensä mukaisesti kuin myrsky kuulijan niskaan, kun taas The Gathering Wilderness kuvasti perääntymistä, epätoivoa ja tappion hiipivää ahdistusta – aivan kuin hautajaislaiva, joka keinuu hitaissa aalloissa ilman mahdollisuutta kotiinpääsystä. Nyt tilanne on kuitenkin toinen: meri on kerännyt raivoaan, vuorovesi nousee uhkaavasti ja pakanametallin kurimus on pian taas yllämme. To the Nameless Dead ei yllätä kuulijaansa niinkään hätkähdyttävästi vaan toimii uutena lukuna siinä kiertokulussa, jota Primordial on kerinyt kasaan alkuajoistaan lähtien. Totta kai kyse ei kuitenkaan ole toistosta, ja uutena elementtinä voidaankin kuulla heavy metalin tuulahdus, joka pyyhkii kappaleita Irlannin perimää maalailevien kitarakulkujen vierellä. Musiikissa yhdistyvätkin hienosti vahva metalliperusta ja koko ajan pintaan pyrkivät melodiat. Edellisen levyn sumuisa äänimaisemakin on kirkastunut, ja levyn kansikuvan mukaisesti nyt tarjotaan viholliselle graniittia ja teräviä keihäitä. Primordialin levyt ovat aina toimineet kokonaisuuksina ja eräänlaisina monumentteina, ja saman tempun toistaa To the Nameless Dead, jolla jokainen kappale asettuu omalle paikalleen ja omaan rooliinsa. Empire Falls on ehdoton avauskappale värjyvän akustisen intronsa ja mukaan taisteluun kutsuvan kertosäkeensä voimin. Gallows Hymn edustaa taas Primordialin seesteisempää puolta keinuvalla rytmillään ja tuplabasareihin tiivistyvällä loppuhuipennuksellaan. Todelliset myrskyt koetaan kuitenkin temaattisesti Manowarin hymnien kanssa veljeilevässä Heathen Tribessa ja Traitors Gaten kostoa tihkuvassa jylyssä ja blastbeateissa, joissa yhtye on rehellisimmillään lihana ja verenä. Levy päättyy lopulta keskitempoisesti ja jylhästi junnaavaan, vihan ja masennuksen värjäämään No Nation on this Earthiin, jonka viimeiset säkeet jäävät varmasti kaikumaan kuulijan korviin. Alan Averill on siis taas laulajana ja sanoittajana vahvassa iskussa. Vuonna 2005 julkaistua The Gatherin Wildernessia kuvailin parhaimmaksi Primordial-levyksi, ja nyt olen taas samanlaisessa tienristeyksessä. Olkoon meri rasvatyyni tai pyyhkiköön suolainen roiske kasvojani, Primordial on juuri oikea yhtye tukemaan minua niin tyvenessä kuin tuiverruksessa.