Venus doom (CD ) | HIM

artistilta Mape Ollila (01.12.2007) Murtauduttuaan amerikkalaisen mainstream-yleisönkin pienimuotoiseen suosioon myymällä uudella mantereella kultaa kevyehköllä Dark Light -albumillaan, HIM:in olisi ollut turvallista jatkaa menestyksekkäiksi osoittautuneilla kevyemmillä vesillä. Mutta mitä teki helsinkiläisbändi? Julkaisi uransa raskaimman ja albumin, jossa on rupiset soundit, perkeleen ruma kansikuva ja kymmenminuuttinen, haahuileva happorock-veisu. Tällainen ennustaisi kaupallista itsemurhaa melkein mille vain yhtyeelle, mutta kuten Suuret Yhtyeet® usein, HIM on kasvanut suuremmaksi kuin musiikkinsa. Onkin aivan sama, löytyykö uudelta HIM-albumilta 45 minuuttia maailman parasta musiikkia vai saman verran piereksintää. Se myy joka tapauksessa. Vaikka melko rujolta kuulostaakin, ei Venus Doom sentään ihan pierentää ole. Uudella albumilla HIM päästää ääneen rupisemman puolensa, sen Black Sabbathin ja Type O Negativen taajuuksilla pörisevän riffikoneen joka ei ole itsestään ääntä pitänyt sitten Love Metal -albumin raskaimpien hetkien. Vaikka niistä kuinka möykkäisi, huipputuotettu törinä, pörinä ja HIMin matalataajuuksiset esikuvat ovat kuitenkin vain ulkokuorta, jonka alla HIM:in musisointi koostuu samoista elementeistä kuin aina ennenkin. Kappaleet nousevat ja kaatuvat Valon laulun ja yhtyeen koko uralta jo tuttujen popkoukkujen mukana. Melodioiden teho on tällä kertaa kuin pari itsestään turpoavia korvatulppia, joita ei saa korvistaan pois ilman kirurgin apua. Tappomelodioita riittää taas kerran niin iso kahmalollinen, että ihmettelen ellei seuraavaan HIM-albumiin mennessä Venus Doomilta ole ilmestynyt singleä kaikista biiseistä ylipitkää Sleepwalking Past Hopea ja minuuttiballadi Song Or Suicidea lukuunottamatta. Niin leveällä biisimateriaalilla ei voi epäonnistua.