Versus (CD ) | The Haunted

artistilta Tuomas Valtanen (08.10.2008) The Haunted on ollut synonyymi laadukkaalle metallimusiikille jo yli kymmenen vuoden ajan. Toki matkan varrelle on mahtunut pari yleisön mielipiteet jakavaa levyä, eli One Kill Wonder sekä edellinen levy The Dead Eye. Itse kuulun niihin, jotka kokivat ensin mainitun ideaköyhäksi ja innottomaksi, kun taas jälkimmäinen, uuden The Hauntedin esitellyt kiekko iski makuhermoon erittäin lujasti. Pelokkaimmille kerrottakoon, että vaikka edellislevyn viitoittama melodisempi linja jatkuu, on levy silti raskas kuin norsu tiineenä ja hyökkää silmille nälässä pidetyn petoeläimen lailla. Jatkumoa One Kill Wonderin rupisemmalle ilmaisulle ei kuitenkaan kannata odottaa. Useamman viikon ja lähes päivittäisen luukutuksen tuloksena voin tyytyväisenä todeta, että Versus on aivan helvetin hyvä levy. Alkuun fiilikset ovat hyvin samanlaisia kuin ensimmäistä kertaa The Dead Eyen parissa: Versus kuulostaa hyvältä aina ensinuoteista loppusointuihin saakka, mutta tarkempi jäsentely on vaikeaa. Kuuntelut toisensa jälkeen riisuvat kappaleita auki ja nyanssit erottuvat. Levyn lähin hengenheimolainen yhtyeen katalogissa tuntuu olevan debyyttikiekko, sillä pystyn löytämään Versukselta debyytin tavoin lukuisia ratkaisuja, jotka tuntuvat joillain oudolla tavalla tismalleen oikeilta ja täydellisiltä, suorastaan nerokkailta. Ensilevyn "Three times my fist came down, down, down" -tyyliin, tiedättehän? Koko levy on erittäin ammattitaitoista jälkeä - tosin kukapa The Hauntedilta kehtaisi muuta odottaakaan. Tämä koskee niin syysflunssan lailla tarttuvia riffejä kuin rytmiryhmääkin ja erityisesti laulaja Peter Dolvingin ulosantia sekä synkkiä, henkilökohtaiselta maistuvia lyriikoita. Ja kun nyt kerran solistiherran nimi tuli mainittua, niin eihän miehen suoritusta voi kehua tarpeeksi: huuto on niin riipivän kiukkuista, että sylki tuntuu lentävän kaiuttimista. Eikä ihan heti tule mieleen toista kaveria, joka pystyy huutamaan yhtä tyylikkäästi melodioiden kautta. En käsitä, miten joku voi vieläkin kaivata Marco Aroa takaisin yhtyeeseen, korvaajahan mies alunperinkin oli. Tämä siis yhtään väheksymättä miehen panosta niillä parilla levyllä, joilla mukana oli. Versukselta ei löydy yhtä ainoaa heikkoa hetkeä: täyteraitoja ei mukaan ole ahdettu, vaan vajaa 40-minuuttinen kokonaisuus on graniitineheä. Jopa joukosta selvästi erottuva, tummasävyinen ja huuruinen, osittain ruotsiksi laulettu Skuldkin istuu kokonaisuuteen täydellisesti. Tasapainoinen kappalemateriaali vuorottelee juuri oikea-aikaisesti melodisempien siivujen sekä nopeampien ja raskaampien vääntöjen välillä. Jotta kehut eivät loppuisi kesken, täytyy nostaa hattua myös äänimaailman suuntaan. Levyn yleissointi on raskas, orgaaninen ja tiukka, mutta samalla erittäin hengittävä eikä missään nimessä ylituotettu. Yhtyeen itsensä mukaan he yrittivät tällä kertaa saada taltioitua live-energiansa levymuotoon, ja siinä on onnistuttu kiitettävästi. Kyseessä onkin bändin parhaalta soundaava lätty. Jos nyt jotain valittamisen aihetta haluaa väkisin etsiä, ei yhtye tarjoa mitään, mitä se ei olisi aiemminkin tehnyt. Mutta se tekee kaiken jälleen sellaisella taidolla ja tyylitajulla, että se seisoo monta päänmittaa kaikkia tusinayhtyeitä korkeammalla. Aitous ja rehellisyys ovat sellaisia asioita, joita ei voi tarpeeksi korostaa tämän päivän metallimusiikissa, ja näiden suhteen The Haunted ei tee myönnytyksiä. Sen ansiosta tässä on yksi vuoden parhaista metallilevyistä.