Captain America: Civil War - Keskikohta tekee leffan

Uijuijui sanokaa minun sanoneen, Captain America: Civil War oli huikea! Tai niin no, osa sitä. En ollut elokuvateatterissa kellon kanssa, joten en osaa sanoa kuinka paljon elokuvasta todellisuudessa oli sitä hyvää, mutta noin puolivälistä eteenpäin. Kaikki se, mitä nähtiin trailerissa, se tuttujen sankareiden keskinäinen taistelu, Spider-Maneineen kaikkineen, oli samaan aikaan mahtavaa mäiskettä ja helvetin hauskaa! Itse juoni ja kaikki muu poliittinen hässäkkä ja ihmissuhdedraama siinä ympärillä oli vähän meh. Eli voitaisiin karkeasti sanoa, että Civil War oli hyvä, mutta Captain America ei niinkään. Ja siinäpä ei sitten ollutkaan taas mitään järkeä.

Joko taas Captain America?

Minä en ihan tosissaankaan enää uskaltanut odottaa tältä leffalta yhtään mitään. Ensimmäinen Kapteeni Amerikka ja Kostajat olivat ok, mutta molempien kakkososat jotenkin niin klassisia jatko-osia. Jo aiemmin blogissani olin etukäteen tuominnut koko leffan, ja olin kokolailla varma, että se onnistuu kusemaan Spider-Maninkin täysin. Ensimmäisen puoliskon elokuvasta ajattelinkin, että hämähäkkivaistoni oli oikeassa, kun haukottelin ja katselin, kuinka isot miehet hyppivät korkealta eikä heille käy mitään. Paperisen tuntuinen juoni eteni kovin verkkaasti miltei tyhjässä leffateatterissa. Pakollinen takaa-ajokohtauskin saatiin heitettyä sekaan, kun aikansa hypittyään miehet lähtivät juoksukilpaan, josta siirtyivät mopediajeluun. Olen jo taannoin selittänyt, kuinka nämä kohtaukset puuduttavat minua, ja sama kävi nytkin. Siis moottoripyörän nappaaminen lennosta, kuka EI ole nähnyt sitä aiemmin missään leffassa? Bilbo/Dr. Watson hämmensi pakkaa entisestään. Merkitys = 0, tuotantoarvo = yli 9000.

 

Hämähäkkimies v Captain America v Iron Man v Hollywood

Sitten tuli Spider-Man. Älä ymmärrä väärin, sekä Captain America että Iron Man ovat minusta upeita supersankareita, mutta molempia on nähty jo todella paljon, ja keskinäinen konfliktikin tuntui vähän samalta, kuin kiistely siitä, kumpi puoli näkkileivästä voidellaan. Vähän että kunhan kiistellään (tasainen puoli, tietysti). Ja kyllä, Hämähäkkimiestä on myös nähty, mutta tässä oli jotain erilaista. Tässäkin versiossa Peter Parker oli teini, mutta nyt näyttelijäkin oli vasta 19-vuotias ja oikeasti lapsekas! Lisäksi oletettiin rohkeasti, että jokainen katsoja tietää jo viiden leffan jälkeen, kuka on kyseessä ja miksi. Tony Stark vain ilmestyi tämän kotiin ja oli oma, sarkastinen itsensä. Pelkästään tuosta kohtauksesta olisin voinut uhrata Spider-Man 3 ja Amazing Spider-Man 2 – leffat.

Hauskaa ja helppoa

Hetkeä myöhemmin kuvioon tuli myös Ant-Man, jonka en heikosta esityöstä johtuen tiennyt edes olevan koko elokuvassa. Hahmo toi lisää komediaa mukaan tähän asti itsensä aivan liian vakavasti ottaneeseen elokuvaan. Sitten elokuvan odotettu osuus, eli se yksi taistelu mitä hehkutetaan trailerissa, julisteessa ja oheistuotteissa, alkoikin. Ja se oli mahtavaa, koko sen ajan mitä sitä kesti. Taistelut olivat omaperäisiä ja erilaisia, vastustajat ja taistelualustat vaihtuivat lennosta ja mikä parasta, oikeasti hyviä one-linereita lenteli pitkin ja poikin. Sanalla sanottuna: awesome.

Tuon taistelun loputtua palattiinkin taas takaisin itse juoneen ja siihen mikä oli puuduttanut pahasti jo aiemmin. Aikansa pohdittuaan ja tallusteltuaan ja pahiksen kerrottua jopa äärimmäisen kliseisen taustatarinansa, pääsivät Kapu ja Rautamies kunnolla toistensa kimppuun. Ja vaikka ystäväni, jonka kanssa olin katsomassa leffaa, ehdottikin, että blogin otsikko voisi olla ”DC, ota mallia”, ei tämä taistelu minua enää sytyttänyt. Samalla tavalla kuin oli mahtavaa katsoa Lepakkomiehen ja Teräsmiehen vääntöä, oli tämäkin viihdyttävää, mutta tiesin, että elokuvan paras taistelu oli jo nähty. Loppuratkaisu oli klassista Marvelin liibalaabaa, jossa jätettiin hommat sopivasti levälleen jatko-osaa varten.

 

Mitä jäi käteen?

Mikä on tämä uusi villitys, että elokuvien pitää kestää 2,5 tuntia? Minulle olisi riittänyt vallan hyvin välähdys joukkotappelusta, puolen tunnin takauma (miten tähän päädyttiin) ja eeppinen lopputaistelu. Politiikka ja YK olisi voitu jättää rauhaan, eikä kukaan olisi niitä kaivannut. Leffamaailmassa koolla ei ole väliä, eikä pidempi ole aina parempi. Rahalle saa vastinetta hyvällä leffalla, mutta välillä tuntuu kuin oltaisi vaivuttu takaisin 8-bittisen Nintendon maailmaan: Lisää sisältöä tehdään kierrättämällä vanhaa sisältöä eri vivahteilla ja vaikeustasoilla. Joka tapauksessa yllättävän hyvä maku jäi suuhun, ja minäkin rohkaistuin sen verran, että ehkä katson lopultakin sen Ant-Manin.

Ps: Mikä helkkari tämän leffan fonteilla oli hätänä? Tuli aivan mieleen Epic Rap Battles Of History, valkonen teksti joka lävähtää koko ruudulle. Koska pienemmällä fontilla katsoja ei vain ymmärrä.

Pysy kanavalla! – Teemu Michael