Spider-Man sinkoaa itsensä seitillä huipulle

Muistatko, kun supersankarielokuvat olivat vielä poikkeuksetta luokkaa Daredevil, Catwoman ja Ghost Rider? Nuina pimeinä aikoina (2002) tuli myös Tobey Maguiren tähdittämä Spider-Man, Hämähäkkimiehen ensiesiintyminen valkokankailla. Elokuva ei varsinaisesti ollut huono, mutta sen suuri suosio selittyy lähinnä sillä, että VHS - kasettia (kyllä, VHS) jaettiin kylkiäisenä kahden Pringles - purkin ostajalle. Muiden vaihtoehtojen ollessa Stuart Little ja "joku tyttöitten paska" löytyi Spider-Man lähes jokaisen aikansa 7-25 vuotiaan kotoa. Spider-Man avasi pelin paremmille supersankarileffoille, ja poiki kaksi jatko-osaa, joista en mielelläni puhu tämän enempää. Samaan tapaan "Aivan ok" leiman sai myös reboot The Amazing Spider-Man, joten jäimme odottamaan sitä oikeasti päräyttävää Hämisleffaa. Odotus on päättynyt.

Hämähäkkimies liittyy kovaan porukkaan

Spider-Man: Homecoming on jokaisella osa-alueella edeltäjiään parempi, mutta täytyy muistaa, että tällä versiolla on koko Marvel-elokuvauniversumin tuki taustallaan (15 elokuvaa, jotka kietoutuvat jollain tasolla yhteen). Elokuva luottaa siihen, että jokainen leffan katsova on nähnyt myös Captain America: Civil War - leffan, jossa Tom Hollandin Peter Parker esiteltiin vaivihkaan maailmalle. Tämä palveli molempia hyvin, sillä ystävällinen naapuruston sankari nosti Civil Warin muistettavuutta, ja toisaalta elokuvassa pyörähtäminen teki Homecoming - leffan starttaamisesta täysin vaivatonta. Lyhyellä, nerokkan tuoreella tavalla toteutetulla pohjustuksella elokuva pääsee alkamaan siten, että kaikki hämähäkinpuremat ja Ben-sedän saarnat vastuusta voidaan uskoa tapahtuneen jo aiemmin. Näin elokuvalle jää teinidraamalta enemmän aikaa keskittyä siihen, mitä me haluamme nähdä: Hämähäkkimiehen toimintaa. Toki tarpeellinen määrä teinidraamakin on mukana, ja tällä kertaa Hollywoodissa on otettu suuri riski ja tehty järisyttävä innovaatio: Parikymppiset näyttelijät ovat uskottavampia teinejä, kuin pöhöttyneet kolmekymppiset. Kukapa olisi uskonut.

Rima on ylhäällä, luojan (Stan Lee) kiitos

Mainitsin alkusanoissa muutaman surullisenkuuluisan supersankarielokuvan. Onneksi elämme aikoja, jossa rima on nostettu korkealle, eikä omien suosikkisankareiden elokuvia tarvitse enää odottaa sydän syrjällään. Nyt kun DC:kin on alkanut tuottaa Wonder Womanin kaltaisia loistoleffoja, ei Marvelillakaan voida tuudittautua iskemään leffoja nörttiluolan liukuhihnalta. Spider-Man: Homecoming tekee kaiken sen, mikä on Marvelilla hyväksi havaittua, ja lisää siihen vielä ripauksen uutta ja hienoa, sekä tietysti yhden kaikkien aikojen suosituimmista supersankareista. Marvelille epätyypillisesti jopa pahis on onnistunut, kiitos sen ainoan oikean Lepakkomiehen, Michael Keatonin.

Ehdottomasti paras Spider-Man, mutta mites muut?

Sen lisäksi, että Homecoming on paras versio Hämyrihäkkimiehestä koskaan, se myös kytkeytyy mukavasti Kostajien meininkeihin ja ompa tarjolla myös pieni annos Tony Starkia vieroitusoireisiin. Nämä ovat kuitenkin vain pieniä kytköksiä eivätkä varasta huomiota itse tarinalta, joka on tuttu kertomus pienillä muutoksilla. Kerrankin Peter Parkerin muutos vapaapainijasta supersankariksi maltetaan käydä rauhassa läpi, eikä vain lyhyellä montaasilla ja parilla irtovitsillä. Elokuvan nimi Homecoming on osuva, sillä tuntuu siltä, kuin Spider-Man olisi viimein saapunut kotiin: Marvelin universumiin. Hämis on nyt hyvissä käsissä, joten jatko-osaa voi odottaa jo innolla. Spider-Man: Homecoming liittyy Deadpoolin, The Dark Knightin ja muutaman muun joukkoon taistelemaan Top 5 supersankarileffojen listasijoituksista.

 

Tervetuloa kotiin, Hämyrihäkkimies. - Teemu Michael