Ready Player One – Elämäni kallein elokuva?

Virtuaalitodellisuudessa tapahtuvasta nörttivallankumouksesta kertova Ready Player One on saanut kirjana merkittävästi huomiota ollakseen ihan vain viihdyttävä nostalgiapläjäys. Alkuperäisteoksen kirjoittajaa on kuvattu mm. termein ”sovinistinen kusipää”, vaikka todellisuudessahan hän mitä luultavimmin, kuten muutkin miespuoliset nörtit, vain pelkää naisia. Samoin myös mestariohjaaja Steven Seagal, EI kun Steven Spielgbergin Ready Player One – elokuvasovitus on saanut jo hyvissä ajoin lokaa niskaansa. Itsehän en luonnollisesti anna poliittisten tai asenteellisten asioiden estää minua menemästä katsomaan kahden ja puolentunnin viihdepläjäystä VR-maailmasta, mutta miksi siitä tuli elämäni kallein elokuva? Se selviää lukemalla! (Tai kysymällä esim. Twitterissä @Etemenko )

Paluu virtuaalitulevaisuuteen

Aiemmin 100. juhlapostauksessani kirjoitin olevani pienoisessa sillassa, koska en tiedä, satsaisinko tulevaisuuteen vai menneisyyteen. Ready Player One on siinä mielessä minulle tähän hetkeen aivan äärettömän loistava elokuva, sillä se pyrkii vahvasti pohtimaan samaa asiaa. Elokuvassa eletään vuotta 2045 ja kuten kuvitella saattaa, maailma ja sen ihmiset ovat täysin näivettyneet, ja ainoa ilo, mitä harmaassa kerrosasuntovaunutaloelämässä voi enää saada, tulee virtuaalitodellisuudesta. Vaikka oikeassa maailmassa eletään pula-aikoja, niin kaikilla on silti varaa ostaa itselleen VR-lasit, eli oletan, että paikallinen KELA hoitaa maksupuolen. Elokuvan sankari Wade (OMG kuukausi Deadpool 2 – ensi-iltaan!) on teini-ikäinen sankarimme, joka on orpo eikä ilmeisesti tee juuri muuta elämässään kuin hengailee OASIS – nimisessä pelimaailmassa, ja kerää tietoa vanhoista hyvistä ajoista. Hän on liki ainoa, joka vielä pelaa ihan puhtaasti kiinnostuksesta peliä kohtaan, eikä vain, jotta voisi tienata rahaa oikeassa maailmassa tai turruttaa aivonsa VR-pornolla. Wade etsii kuumeisesti edesmenneen pelintekijän jättämää Easter Eggiä, jolla maailman arvoitukset ratkeavat. Harmi vain, että kyseisen munan perässä on myös järkyttävän hirvittävä korporaatio (lue: Disney) joka on valmis vaikka tappamaan saadakseen [insert: kaksimielinen muna-vitsi]. Kuka ehtii ensiksi apajille? Peliä rakastava pelaaja, vai ahne korporaatio? Tälle vastakkainasettelulle elokuva perustuu.

Pakotettu romanssi ja käsikirjoittamisen suunnaton vaiva

Koska elokuva ei ole mitään ilman rakkautta, Ready Player One tarjoaa päähenkilölle myös vastaparin. Art3mis (Suomeksi Art-kolme-mis) on OASIS – guru, yksinäinen naissoturi, jota naiset kadehtivat ja miehet kuolaavat. Wade ja tämä rakastuvat tietysti toisiinsa, koska he huomaavat suhtautuvansa samalla lapsen innolla pelimaailmaan ja muutenkin synkkaa. Kun oikeassa maailmassa on vielä kaksi asiaa, jotka ovat kiinnostavampia IRL kuin pelissä, syöminen ja lisääntyminen, Wade tietysti tahtoo tavata naisensa myös livenä. Art3mis kuitenkin vaivautuu tästä, koska hänellä on jokin suuri salaisuus: ”Pettyisit vain näkemääsi”, hän sipisee. Tässä vaiheessa tietysti katsojalla menee pala kurkkuun, ja sitä ehtii spekuloida vaikka mitä: Ehkä kyseessä onkin karvainen keski-ikäinen mies, ehkä koomapotilas joka on yhdistetty VR-maailmaan, tai vaikka halvaantunut pyörätuolipotilas. Hitto, tässähän olisi ollut loistava sauma tuoda valokeilaan vaikkapa ei-binääristä sukupuolta. Seuraa spoileri: Sen sijaan Art3mis on kaunis Olivia Cooke (elokuvassa Samantha Evelyn Cook, sattumaako?), jolla on hirvittävä taakka, nimittäin syntymämerkkinä punertava silmänympärys (kts. Port-wine stain). Vähemmän yllättäen sankarimme pääsee tästä yli kolmessa sekunnissa ja on valmis tositoimiin. Vau.

The only kind of love I need:

Ready Player One Remastered 8-bit Edition

Tietysti tämä ohut juonentynkä on vain kulissi, sillä todellisuudessa elokuvan on tarkoitus olla nostalgiahermoja kutkuttava cameoparaati, ja siinä se onnistuu vallan hyvin. Tuttuja hahmoja, maisemia, nimiä, ääniä ja lainauksia heitetään katsojalle tämän tästä napsittaviksi. Ready Player One ajautuukin vähän ristiriitaiseen tilaan, jossa se hehkuttaa, kuinka mahtavaa virtuaalitodellisuus on ja kuinka siellä kaikki nauttivat olostaan. Samaan aikaan se kuitenkin kysyy itseltään, olemmeko kadottaneet viihteen todellisen merkityksen? Elokuvasta käy ilmi, että vuonna 2045 kukaan ei arvosta eikä muista elokuvia ja pelejä, jotka on tehty aikavälillä 2000-2040. Kai tuohonkin ajanjaksoon jo pari ”unohtumatonta klassikkoa” pitäisi mahtua? Ei, koska yksinkertainen on kaunista. Lopulta päädytään kuitenkin tilanteeseen, jossa huipputeknologisessa VR-ympäristössä pelataan Ataria. Voidaan siis sanoa, että ympyrä sulkeutuu ja voimalla.

Ja tässä on SE video, missä käydään läpi kaikki viittaukset joita et huomannut:

Ei juuri laita ajattelemaan – vai laittaako sittenkin?

Kokonaisuutena Ready Player One on viihdyttävää hömppää, eikä edes tunnu liian pitkältä vaikka kestoa on 2h 20min. Mikään Oscar-voittaja tai muuten unohtumaton kulttiklassikko elokuvasta tuskin tulee, mutta se on uskollinen itse viljelemälleen ajatukselle siitä, että populäärikulttuurin perimmäinen tarkoitus on viihdyttää. Elokuvan loppupuolen kohtaus, jossa Gungdam iskee Mechagodzillan kimppuun, nosti mielialani kohti teatterin kattoa ja piirtyi ikuisesti verkkokalvoilleni yhtenä hienoimmista asioista maailmassa. Vaikka Ready Player One ei varsinaisesti se kaikkein syvällisin elokuva ole, sen verran sen katsominen vaikutti minun pääkoppaani, että pian leffan näkemisen jälkeen menin ja tein lopultakin sen: Ostin PlayStation VR – lasit. Siksi siis uskallan sanoa, että Ready Player One oli minulle se kallein elokuva hetkeen, vaikka lasien ostamista olenkin jo harkinnut pidemmän tovin. Aivan elokuvassa nähdyllä tasolla ei VR-teknologia vielä ole (etenkään kotikonsolilla), mutta sentään se on jo tavallisen pulliaisen saatavilla. Ja heti, kun pystyn pelaamaan Ataria VR-maailmassa, teen sen välittömästi, ja nautin joka hetkestä. Nähdään toisella puolella!

Ps: En tule koskaan uskaltamaan pelata Resident Eviliä VR-laseilla.

Parempaa kuin todellisuus – Teemu Michael

The post Ready Player One – Elämäni kallein elokuva? appeared first on EMP-blogi.