Mielensäpahoittaja - kyllä ei tästä mieltään pahoita

Kun kirjasta tehdään elokuva, on käsikirjoittajalla usein kaksi eri vaihtoehtoa esittää tarina. Kirjasta voidaan leikata sopivimmat kohdat elokuvaan niin, että siitä saadaan toimiva kokonaisuus, vaikka monia hyviäkin kirjan kohtauksia joutuisikin jättämään pois. Toinen vaihtoehto on ympätä mahdollisimman paljon kirjan tapahtumia (yleensä liian) lyhyeen elokuvaan, jolloin tarinasta tulee usein suttuinen sillisalaatti. Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan kohdalla tehtiin jälkimmäinen, mistä kieltämättä vähän harmistuin.

Televisiostakin tuttu Tuomas Kyrö on kirjoittanut tarinoita fiktiivisestä, mieltään nykyajan asioista pahoittavasta hahmosta jo useamman vuoden. Syksyllä 2014 elokuvateattereihin saapunut Dome Karukosken ohjaama elokuva Mielensäpahoittaja on käsikirjoitettu Kyrön ensimmäisen Mielensäpahoittaja-kirjan (2010) pohjalta. Tarina perustuu n. 80-vuotiaaseen “vanhanaikaiseen” miespäähenkilöön, jonka ajatuksissa maailman ei pitäisi muuttua ja vanha keino on parempi kuin miljoona pussillista uusia. Miehen yksinäinen elämä pyörii itserakennetun talon, maatilan ja huolella vaalitun Escortin ympärillä, sillä lapset ovat muuttaneet jo aikaa sitten pois kotoa ja vaimokin on hoitokodissa. Elokuvan juoni alkaa siitä, kun tämä arkeensa kivimiehen tavoin jumahtanut ukko joutuu kaatumisen seurauksena lähtemään maatilaltaan sairaalaan ja  poikansa luo “isolle kirkolle” hoitoon.

Kaupunkireissu ei tosiaan mene aivan niinkuin piti, ja elokuvassa ehditäänkin käymään läpi niin monta kommellusta, että heikompaa hirvittää. Elokuvan ns. toimintakohtaukset olivatkin mielestäni melko lailla raskaita: ne eivät kuljettaneet juonta tarpeeksi eteenpäin pitääkseen mielenkiintoa yllä. Silti tällaisia kohtia oli pitkin elokuvaa useampia. Irralliset tapahtumat hiukan häiritsivät elokuvan perimmäisen viestin rakentumista. Elokuvan suola olikin itse tarinassa ja sen sisällyttämässä opetuksessa. Kuilu sukupolvien välillähän voi olla joskus päätähuimaavaa, ja pelkästään jo siksi elokuvan kuvailema, miltein karikatyyrimäinen vanha ja näennäisesti vihainen ukko vaikuttaa katsojan silmään melkein koomiselta. Elokuva oli pohjimmiltaan kevyt ja hauska, mutta tarina nostatti pintaan myös pohdintoja siitä, miten vanha ja uusi Suomessa oikeasti eroavat toisistaan. Elokuvan jälkeen ajatukset pyörivätkin enemmän elokuvan esittämissä raflaavissa ja perinteistä suomalaista maailmankuvaa rikkovissa asetelmissa, eikä niinkään päähenkilönä toimineen ukon riehumisissa.

Mielensäpahoittajassa oli panostettu myös visuaalisuuteen, kuten suomalaisessa elokuvassa yleensä tehdään. Suomalainen kansallismaisema, metsä, pelto ja punainen torppa, toimii kontrastina syksyisen kylmälle ja pimeälle Helsingille/kaupungille. Tällä tavoin saatiin elokuvaan hyvä ja vahva tunnelmien vaihtuvuus. Yleisilmeeltään elokuva olikin selkeästi ammattilaisten tuotos.

Vaikka elokuvan valmiiksijauhettua tyyliä ehkä voisikin sanoa jopa tylsäksi, loppujen lopuksi pidin tästä elokuvasta. Hienointa oli, että Mielensäpahoittaja pääsi yllättämään ja mielipiteeni leffasta muuttui vielä pari päivää näytöksen jälkeenkin. Tarina jäi siis ajatuksiin. Suosittelen tätä kaikille, jotka pitävät kevyemmistä suomalaisista elokuvista, joissa on sekoitettu komediaa, tradegiaa sekä tietenkin sitä syvällisempääkin sanomaa. Mielensäpahoittaja on kuitenkin, nimestään ja rankasta sanomastaan huolimatta, hyvän mielen elokuva. Tosikkojen, supersyvällistä taide-elokuvaa etsivien ja tietysti niiden mielensäpahoittajien kannattaa suunnata toiseen saliin.