Kaikki arvostelut asiakkaalta Eino Aleksi I.
Kirjoitettu: 31 joulukuuta 2008
Brutaalia meininkiä!
Verrattoman klassikon Vulgar Displayn myötä Pantera nousi areenatasolle ympäri maailmaa ja inspiroipa kymmeniä ja satoja heitä seuranneita bändejä kyseisellä levyllä. Paineettomampikin sauma voisi olla levyn tekoa ajatellen, mutta vain kahden vuoden levytystauon jälkeen Texasin lehmipojat pullauttivat pihalle Far Beyond Drivenin, ja menihän se suoraan Billboardin kärkisijalle julkaisuviikollaan. Se on ikävä kyllä tämän levyn suurin kokonaismeriitti.
Moni metallibändi (esim. Metallica, Megadeth) kevensi hieman linjaansa saatuaan mainstream-menestystä 90-luvun alkupuoliskolla, mutta Pantera teki täysin päinvastaisen tempun. Aivan kuten lätyn nimikin vihjaisee, se kiristi ruuvejaan entisestään - meni yhä pidemmälle kaavassaan - soitellen paikoittain FBD:nillä ihan death metallista käyvillä taajuuksilla. Anselmo hylkäsi puhtaat vokaalit lähes täysin ja modernia ?chugu-chugu? riffilinjausta jatkettiin entistä pidemmälle. Tässä modernisoinnissa ei tosin onnistuttu yhtä hyvin kuin Vulgarilla.
Alku lupaa levyltä erittäin hyvää. Strength Beyond Strength ja Becoming vuoroin jyräävät yli ja vuoroin mättävät etenamaisesti Black Sabbathin tyyliin. Seuraavina tulevat sinkkujulkaisut 5 Minutes Alone ja Im Broken ovat Panteran parhaiden biisien tykistöä. Toimivat riffit, Anselmon vetoava aggressio ja etenkin jälkimmäisen kappaleen aivan tajuton groove vie niskan mennessään selkärangan ottaessa rallia Vinnien basaroinnilta. Mutta sitten käsittämättömästi jämähtää pojilta lukko päälle. Levyn loppuosa on nimittäin karmean epätasaista rouhimista. Good Friends on lähinnä kolmen minuutin pätkä Anselmon rääkymistä yhdistettynä Dimebagin kitarafeedbackin ujellukseen. Biisin tarkoitus menee minulta täysin ohi, varauksetta paskin kappale 90-luvun Panteran historiassa.
Jälkipuoliskokaan ei näes sisällä vauhdikasta rallipala Use My Third Armia ja toimivaa Planet Caravan-coverointia (hyvin Sabbathille uskollinen versiointi, mutta pidän yhä Philin puhtaista vokaaleista enemmän kuin Ozzyn efektoidusta pilveilystä) lukuun ottamatta yhtään hyvää kokonaista kappaletta. Slaughteredissa on hieno riffi ja Throes Of Rejectionissä Dimebag venyttelee upeaa sooloilua, mutta kokonaisina biiseinä lähes mikään ei tunnu toimivan. Kuulostaa aivan kuin sessioiden jäykimmät sävellykset olisi vain heitetty loppupuoliskolle täyttämään tilaa. Paha pettymys hyvin alkaneen materiaalin kanssa. Philin särötetyt vokaalit eivät myöskään toimi yhtä hyvin kuin Vulgarilla. Ääni kuulostaa paikoittain turhan kuluneelta. Hieman pidempi tauko kiertueen jälkeen olisi voinut tehdä terää. Puhtaita vokaaleja olisi myös voinut käyttää enemmän, kun ääni sielläkin vielä toimi kuten Caravan-versionti todistaa.
Tuotanto on sitä tuttua, tuhoavaa Panteraa, siitä ei ole kysymystäkään. Biisimateriaali ei vain yllä yhtä teräksiseen tasoon kuin kahdella aiemmalla mestariteoksella. Kaikki kunnia Panteralle siitä, ettei se alkanut keventää linjaansa tai trendeilemään räpinkään kanssa, vaan tekivät sitä omaa juttuaan, jonka hyväksi näkivät. Tämä kannattaa ostaa etenkin neljän ensimmäisen biisin vuoksi, kyllä tällä levyllä muutakin tekee kuin täydentää näennäisesti Pantera-diskografian. Ikävä kyllä hattutemppua ei onnistuttu kokonaisuudessa tekemään. Levyn kunnioittaminen ja siitä todella pitäminen ovat näes kaksi eri asiaa, hyvänä esimerkkinä In Flamesin uusin.
Kirjoitettu: 31 joulukuuta 2008
Parhautta....
Luuletko levykokoelmasi omaavan intensiteettiä? Luuletko levykokoelmasi sisältävän äärimmäisen raskasta groovea? Jos minulta kysytään, voit omistaa brutaaleinta grindcorea Brasilian pimeimmistä viidakoista sekä synkintä black metallia Norjan kylmimmistä vuonoista, mutta jos sinulla ei ole Panteran Vulgar Display Of Poweria, ei sinulla ole minun kirjoissani paskan vertaa. Jopa monet vakituisia ?Kaikkien Aikojen Top jotakin Heavy Metal Levyt?-listoja tekevät julkaisut ovat tienneet sen jo pitkään. En ole nähnyt yhtä ainoata tällaista listaa tällä vuosituhannella, jossa tämä levy ei majoittaisi jotain sijoitusta kärkikymmenikössä. Perinteisempää thrashia, kunnon speed-pistoksia ja melodisia sooloja yhdistellyt Cowboys From Hell oli ollut itsessään jo helvetillinen paketti metalliorgiaa, mutta vasta tällä levyllä Pantera sorvasi hevihistoriaan oman tunnistettavan soundinsa. Kaikki ruuvit kierrettiin tiukemmalle. Anselmon vokaalit, tappavan teräksinen tuotanto, riffit, Vinnien uskomattoman maukas rummutus, Rexin pomputteleva ja tuhoava basso.
Tästä saatiin aikaan pirun tehokas ja ilkeältä kuulostava paketti raskautta, melodiaa, tarttuvuutta ja vähän lisää tiukkuutta. Tämä levy loi pohjatyön modernin metallin soundeille 90-luvulle, sekä hyvässä että pahassa. Mouth For War läväyttää titaanikärkisellä maiharilla pallean tietämille Darrellin hirmuisella riffittelyllä Anselmon karjuessa päälle kuin hormonihoidossa liian pitkään vieraillut taisteluhärkä. Paljon parempaa asennevokalistia saa hakea kuin Anselmo, ja tämä levy on siitä kovin todiste. Harvoin on viha kuulostanut yhtä vakuuttavalta ja ollut samalla yhtä menestynyttä myyntiluvuissa asti. Kappaleen loppu on sellaista spiidimyllytystä että moshpitissä verillään olevat spurgutkin alkavat perääntyä. A New Level ja Walk antavat keskitemmolla isin groovekaasta kämmenestä. Yhä edelleen on todettava ettei kukaan osaa groovea laittaa metalliin yhtä hyvin kuin Pantera. kaipa se on se syvän etelän rock, jolla pojat kasvatettiin jota on kiittäminen. Lanne meinaa lähteä sijoiltaan pomppiessa jopa nopeammin kuin niskat.
Fucking Hostile on paras maagisen nelikirjain-mietesanan sisältävä biisi jota on ikinä tehty. Vauhtia piisaa ja paljon parempaa biisiä vitutuksen ja turhautumisen purkamiseen ei juuri löydy. Tai ehkä löytyykin, nimittäin kuudentena tuleva Rise. Nopeat osuudet antaisivat Cannibal Corpsellekin miettimisen varaa ja hitaat osiot jyskyttävät kuin Black Sabbath ikään. Dime tiluttaa partaterän terävällä soundillaan niin ettei tätä levyä myöhemmin (yleensä surkeasti) kopioneilla nu-metal-rykmenteillä ole mitään sanomista. This Love on ehkä raskain ja myös yksi parhaita balladeja joita on ikuna tehty. No Good (Attack The Radical) ja Live In A Hole heittävät taas gruuvin silmään hitaammalla jyskytyksellä. By Demons heittelee Dimen harmonic-riffejä ikkunoita särkien ja Hollow päättää albumin taas yhden tyylikkään hiturin muodossa.
Jopa levyn kansikuva ja nimi ovat täydellisiä. Harvoin ovat kummatkin vastanneet levyn musiikillista sisältöä yhtä hyvin kuin tässä tapauksessa. Täyttä brutaalia päihinlaittoa. Jos tarvitaan albumi, joka määrittelee modernin metallin, se on Vulgar Display Of Power. Lukuun ottamatta Machine Headin Burn My Eyesia, ei yksikään uudempi bändi ole päässyt tämän levyn voimaa lähellekään. Jos pitäisi mainita maailman intensiivisin levy, se olisi tämä. Jos pitäisi mainita maailman BAD ASSein levy, se olisi tämä. Jos pitäisi mainita levy joka sinun tule omistaa, se on tämä.
Kirjoitettu: 31 joulukuuta 2008
Sai minut metallican musiikkiin!
Kyllä tämä toimii todella hyvin, on ihan 5/5, ei tietenkään pärjää Master Of Puppetsille, eikä taida Justicellekkään... No siinä sen jälkeen se kumminkin viimeistään tulee, en kumminkaan väitä että tämä olisi mitenkään ylivoimaisesti parempi kuin 1. tai 2. levy, kaikki 5 ekaa ovat kympin levyjä. Black Albumilla ei ole tasoittavia vetoja tai hittejä jotka kumoavat sitten koko levyn yksinään, hieno kansitaide ja kaikki kunnossa, tämän jälkeen alkoi (joidenkin mielestä) metallican alamäki, sanoisin itse että vain tyylinmuutos.
Kirjoitettu: 6 joulukuuta 2008
Toiseksi paras Metallica albumi!
Tutun tarinanhan mukaan Metallica julkaisi toinen toistaan kehittyneempiä albumeita 80-luvun loppuun asti, muta ehkäpä suurin kehitys tapahtui juuri tämän levyn aikoihin. 1983 vuonna ilmestynyt rosoinen, mutta idearikas klassikko/debyyttialbumi Kill 'Em All on vuonna 1984 ilmestyneeseen Ride The Lightningiin verrattuna huomattavasti kehittymättömämpi, demomaisen oloinen paketti täynnä nuorten, innokkaiden teinipoikien säveltämiä biisejä.
Speed/Thrash Metal on edelleen vahvasti läsnä koko albumin, jota edustavat puhtaimmillaan "Fight Fire With Fire" ja "Trapped Under Ice". Ensimmäinen mainittu alkaa hempeän kauniilla akustisella näppäilyllä, tappavan nopea, yksinkertainen sahausriffi. Biisi on Whiplashin ja Damage Incin tavoin yksi yhtyeen nopeimpia levytettyjä biisejä. Trapped Under Ice on myös oikein toimiva thrashkappale, vaikkei aivan levyn kärkeä olekaan.
Levyn hitaampaa antia tarjoilee ikimuistoinen "For Whom The Bell Tolls". Biisin intro on varsin tyylikäs Burton soittaa upeaa bassomelodiaa, jota seuraa Hammettin komea tilutusmelodia. Kappale edustaa enemmänkin perinteistä heavyä kuin thrashiä. Varsinaista kitarasooloa ei kappaleesta löydy. Metallican kehitys näkyy mm. yhtyeen ensimmäisessä balladissa, itsemurhasta kertovassa "Fade To Black"issa. Biisi on yksi suurimmista Metallica klassikoista, eikä sinänsä ihme. Biisin konsepti on oikein toimiva, jota hyödynnetään tulevissa balladeissa. Raskas loppuosa kruunaa biisin. Keskitempoisia biisejä löytyy Ride The Lightningin, Escapen ja Creeping Deathin edestä. Nimikkobiisi alkaa tyylikkäällä, kahden kitaran kirskuvalla introlla,
ja päättyy Hammettin tappavaan sooloon. Escape on pienimuotoinen hittiyritys, joka kuuluu popahtavassa kertosäkeessä. Biisi edustaa tyypillistä 80-luvun heavyä. Kappale jää kuitenkin klassikoiden jalkoihin. Creeping Death pistää paremmaksi Alkaa jylhällä introlla, josta siirrytään Hetfieldin harkittuun ja tarttuvaan riffiin. Biisi omaa toimivan kertosäkeen, ja lopuksi legendaarisen "Die" osuuden. Biisi kuuluu Metallican kärkituotantoon edelleen. Levyn päättää mahtava Call Of Ktulu, nimi viittaa hirviöjumala Cthulhuun. Biisi on miltei kymmenessä minuutissaan monipuolinen ja tunnelmallinen instrumentaali, päättää erittäin hyvin levyn. Eivätpä menneet yhtyeen parin kuukauden työt kyseisen kappaleen kimpussa turhaan hukkaan.
Vuonna 1984 Metallica osoitti kehittyneensä roimasti. Ride The Lightningin moniulotteiset kappaleet ja monipuolinen kappale valikoima tekevät levystä vieläkin erittäin vetovoimaisen tapauksen. Soundit ja soitanta ovat ottaneet suuren harkan debyytittilevystä. Jamesin ääni on päässyt sentään rääkymisvaiheesta ohitse ja alkaa pikku hiljaa kuulostamaan hyvältä, tosin ääni tulee paranemaan vielä suuresti.
+ Kappalemateriaali loistavaa, sisältäen runsaasti klassikoita
+ Upeat riffit, soolot ja rakenteet
+ Toimiva äänimaailma
+ Soittotaidot kehittyneet
- Escape on aina pieni putoaja
Kirjoitettu: 6 joulukuuta 2008
Paras koskaan tehty metalli albumi koko ihmiskunnan historiassa!
Metallican ura jatkoi nousuaan erinomaisten levyjen, nimeltään Kill 'Em All ja Ride The Lightning myötä. Metallica levytti kolmatta albumiaan Tanskassa, rumpali Larsin kotimaassa. Vaikka kolmannet ja toisetkin albumit ovat tunnettuja epäonnistumisiltaan, tuleva metalli-messias saikin aikaiseksi kenties yhden parhaimmista, ellei jopa parhaimman thrash-levyn.
Levy koostuu pääosin thrash/speed metal painotteisista biiseista joita edustaa puhtaimmillaan komeasti levyn aloittava tapporaita Battery, Disposable Heroes, Leper Messiah ja Damage Inc. Battery on yksi hienoimmista aloitusraidoista koskaan. Biisi alkaa kauniilla akustisella sointukululla jonka jälkeen intro kasvaa mahtavaan muotoon useiden kitaroiden jylisten korkealta. Riffi on rouhean ihanaa thrashailyä joka ei jätä kysymisen varaa. Disposable Heroes on nopean rytmiriffittelyn abc-kirja, loistava biisi, mutta ei nouse aivan levyn kärkeen. Leper Messiahin omaa murskaavan jäykän riffin ja Damage Inc. on tiukka päätös biisi levylle. Levyn hitaampaan antiin lukeutuu tappavan raskas, alavireinen The Thing That Should Not Be, joka antaa makua perinteisemmästä heavy metallista.
Levyn balladi Welcome Home (Sanitarium) on taattua tavaraa. Noudattaa samaa kaavaa kuin Fade To Black tai One. Levyn kärkeen sijoittuvat kuitenkin Master Of Puppets ja Orion.
Nimikkobiisi on moniulotteinen, tarttuva ja melodinen mestariteos, parasta mihin tämä yhtye kykenee. Orion on kenties hienoin instrumentaali ikinä. Biisissä kuullaan muutama Cliff Burtonin komeat bassosoolot.
Master Of Puppetsista ei löydä äkkiseltään mitään vikaa jollei nyt ihan tarkasti katsomaan aleta. Levy sisältää soitannan ja biisien kannalta upeita juttuja, Jamesin ääni kehittynyt parempaan suuntaan, kuten myös äänimaailma. Master Of Puppets on koko metalli historian hienoimpia merkkilevyjä, ei kannata missata.
+ Klassinen kokoonpanon soitanta kulkee loistavasti
+ Monipuolisuus
+ Kappaleista ei mitään pahaa sanottavaa
- Disposable Heroes saattaa tuntua tasaiselta
Kirjoitettu: 6 joulukuuta 2008
Progressiivista Thrash-metallia parhaimmillaan
Megadethin historia on ollut todellakin melkoista vuoristorataa ja jollakin kummallisella keinolla tämä Dave Mustainen vaunu on kerta toisensa jälkeen noussut pudotuksista ja pudonnut jälleen. Nykyisellään jälleen noususuhdanteessa elävä yhtye on noussut eräästä ankarimmasta pudotuksestaan, mutta tiputuksia oli ollut todellakin aiemminkin ja Rust In Peacea edeltävä aika oli yksi tällaisista tapauksista. So Far-albumin jälkeiseltä kiertueelta on aikojen saatossa liikkunut jos jonkinlaista huhua ja niihin sen kummemmin puuttumatta voi vain olettaa, että kyseisellä kiertueella välit menivät usein rikki ja samalla aineiden käyttö nousi niin suuriin kohtuuttomuuksiin, että Megadethin ajan oletettiin olevan ohi. Näin ei kuitenkaan todellakaan käynyt, sillä päänsä selvitettyään Dave Mustaine nousi ja osoitti, ettei yhtye ole vielä kuopattu. Kokoamalla ikimuistoisimman Megadeth-kokoonpanon, Dave hankki seurakseen Marty Friedman, Nick Menzan ja David Ellefsonin, jolloin legendan voidaan sanoa syntyneen jälleen mitä ikimuistoisimmalla tavalla.
Rust In Peace on ennen kaikkea teknisin ja virtuoosimaisin Megadeth-albumi jo lähtökohdiltaan, mutta sitä se on myös sävellyksiltään. Jo albumin aloittava Holy Wars osoittaa teknisillä riffeillään ja sooloillaan, että nyt ei pureta huumehuuruja, vaan silkkaa vihaa speed/thrash-metallin muodossa. Kappaleiden rakenteelliset tekijät nousevat jatkuvasti suurempaan rooliin, kun musiikin selkäranka vaikuttaisi muodostuvan sen selkärangattomuudesta, jolloin tapporiffit ja Hangar 18:n kaltaiset soolokilvoittelut seuraavat toinen toisiaan. Hempeilylle ei ole tilaa, mutta sen sijaan Take No Prisoners ja rakenteellisesti loistavan Five Magicsin kaltaiset kappaleet potkivat pään irti kerta toisensa jälkeen. Muistoja herättävät killerit Poison Was The Cure ja Lucretia olivat aikanaan ensimmäisiä Megadethilta kuulemiani kappaleita ja vakuuttavat edelleen yhtä tiukalla teholla. Rust In Peacen nerokkuuden voi tiivistää moneen asiaan, mutta eräällä hienoimmalla tavalla nerokkaat riffit ja soolot tiivistyvät kappaleisiin Tornado of Souls ja Rust In Peace, joiden jälkeen tyylitajuisuutta ja teknisyyttä voi vain kummastella.
Aikanaan ensimmäisiä kertoina kuultuna Rust In Peace vakuutti todella ankaralla tavalla ja oli muutaman muun levyn tapaan ohjastaja ja valjastaja speed/thrash-metallin hienoon maailmaan. Vuosi toisensa perään kuunneltuna levy tuntuu kerta toisensa jälkeen hienommalta ja eheämmältä kokonaisuudelta, josta alkaa olla vaikeaa löytää huonoja hetkiä ja vaikka joitakin tasaisuuksia tulee toisinaan vastaan, toimivat ne lähinnä loistavampien kappaleiden eheyttäjänä ja vahvistajana. Uudempaa remasteroitua versiota kuulematta tyydyn arviossani määrittelemään vain alkuperäisen version sisällön toteamalla, että Mike Clinkin ja Dave Mustainen luomat soundit ovat erittäin potkivat ja tasapainoiset suureksi osaksi, mutta hetkittäin ne antavat pientä tukkoisuuden tuntua. Tämä ei kuitenkaan pääse juuri häiritsemään, sillä soitannaltaan Rust In Peace on suorastaan loisteliasta luokkaa. Daven takomat riffit ja omaperäinen laulu ovat taattua laatua ja Marty osoittaa olevansa juuri se oikea kitaristi hänen aisaparikseen upeiden soolojensa ansiosta, mutta kaiken tämän keskellä myös Nick ja David pääsevät näyttämään kyntensä täydentäen näin bändin.
Rust In Peaceen objektiivisesti suhtautuminen on vuosi vuodelta vaikeampaa, mutta satoja muita lajin edustajia kuulleena voin vain todeta albumin olevan yksi kärkikastin edustajista ja samalla ikimuistoisimmista levyistä genressään. Teknisten riffien ja soolojen tulitus yhdistettynä kekseliäisiin kappalerakenteisiin ja aitoon vihaan luovat ainutlaatuisen soundin koko albumin ajaksi, eikä tällä kertaa lähdetä liikkumaan liian yksinkertaisille tai tallatuille poluille missään vaiheessa. Jokainen kappale herättää tietenkin omat muistonsa pitkän kuunteluaikansa ansiosta, mutta objektiivisesti kuunneltuna Rust In Peace sisältää paljon sellaista yhdistelmää, jota ei ole kuultu koskaan tätä enennen tai tämän jälkeen. Tämän takia onkin hieman sääli, ettei Dave Mustaine pitänyt lankoja yhtä tiukasti käsissään tulevaisuudessa, sillä tämän teknisen lähestymisen jälkeen tulevaisuus olisi voinut tuoda tullessaan lisää murskaavia albumeja, mutta onneksi muutokset eivät vie ikinä pois Rust In Peacen kaltaista mestariteosta metallin maailmasta.
Kirjoitettu: 6 joulukuuta 2008
Priestin kaupallinen menestys
Toiselle levyttämisen vuosikymmenelle ja kuudennelle albumille siirryttäessä voidaan sanoa Judas Priestin alkuaikojen päättyneen, jo kaksi vuotta aiemmin ilmestyneen Killing Machinen annettua lievää viitettä siitä, mitä yhtyeen tulevaisuus toisi mukanaan. Vaikka Judas Priestin 70-luku onkin monin paikoin arvostettua aikaa mahtavine albumeineen, on 80-luku kuitenkin se aikakausi, joka nousee keskusteluissa kaikkein eniten esille, sekä hyvässä että pahassa. Kuudes albumi British Steel oli aikanaan jälleen yksi Judas Priestin tuotannon käännekohdista, sillä sijoittumalla New Wave Of British Heavy Metalliksi kutsuttuun aikakauteen, muuttui myös Judas Priestin ulosanti yhä heavy-metallisemmaksi ja modernimmaksi, jolloin yhtye tavoitti jälleen joitakin sen tunnistettavimpia aineksia, sekä otti välittömästi selvää eroa 70-luvun tuotantoonsa. Aikanaan varastetut British Steelin masterointinauhat saatiin monien onneksi takaisin ja vuonna 1980 näki päivänvalon tämä erittäin arvostettu Judas Priestin kuudes kokopitkä albumi.
Aiemmin 70-luvulla monet rockin, hardrockin, heavyn alkujuurien ja jopa progen suunnat kahlannut Judas Priest eteni aluksi hieman suorempiin linjoihin Killing Machinella, minkä jälkeen vuorossa oli tyylin muovaaminen yhä selvemmin iskeväksi, ehkä hieman aggressiivisemmaksikin, sekä ennen kaikkea yhä selvemmin nykyisetkin heavy-metallin määritelmät täyttäväksi. British Steelia onkin monesti ylistetty heavy-metallin 80-luvun aikakauden yhdeksi ensimmäisistä ja parhaimmista albumeista, mutta kieltämättä tällaiset määritelmät tuntuvat albumia hieman liiankin korkealle nostavilta. Toki British Steelilla ovat läsnä yhä räväkämmässä muodossa monet Judas Priestin parhaat ainekset aina rivakammista riffittelyistä Tiptonin ja Downingin toimesta Rob Halfordin jatkuvasti muuntuviin vokalisointeihin, mutta silti jotkin asiat tuntuvat kovin jäykiltä. Tuotannollisesti British Steel ei välttämättä täytä ihan kaikkia Judas Priestin uuden suuntauksen vaatimuksia, ollen kuitenkin mukavasti albumille sopivaa jälkeä, mikä kuvastaa erityisesti sitä, kuinka British Steelilla ongelmat eivät sijoitu niinkään tyyliin, ulosantiin tai toteutukseen, vaan ennemminkin sävellyksiin ja niiden suureen tasapaksuuteen.
On hieman vaikeaa ymmärtää, kuinka British Steel on tänäkin päivänä niinkin arvostettu Judas Priest albumi, kuin se yleisesti vaikuttaisi olevan. Sitä ei ehkä nosteta kaikkien aikojen klassikoiden joukkoon yleisemmissä listoissa, mutta toisinaan tämä muutamia Judas Priestin tunnistettavimpia hittejäkin sisältävä albumi saa erittäin suuria ylistyksiä osakseen. Judas Priestin yhä raskaampi ja heavy-metallisempi suuntaus ei ensinnäkään ole todellakaan British Steelilla kaikkein voimakkaimmillaan, mikä ilmenee jo siinä, että toiset kappaleet jäävät lähes täysin vokalisointien varaan, vaikka ne eivät ole sellaisiksi tarkoitettuja. Toisekseen monet hittikappaleetkin ovat selkeästi iskevämpiä livenä, jolloin esimerkiksi Metal Gods ja Breaking The Law ovat hieman vaisumpia albumilla, vaikka jälkimmäisessä omat viehätyksensä onkin. Sen sijaan albumin oikeasti laadukkaat kappaleet jäävät lukumäärältään melko vähäisiksi, sillä oikeastaan vain Rapid Fire, Grinder, The Rage ja Steeler nousevat selvästi Judas Priestin laadukkaimpaan luokkaan, kun taas selvästi keskinkertaisempia tai Unitedin ja You Don‘t Have To Be Old To Be Wise kaltaisia puhtaita mitättömyyksiäkin mahtuu arvostetulle albumille.
Näin ollen en kykene millään yhtymään siihen kuoroon, joka niin kovasti British Steelia hehkuttaa ja nostaa sen jopa Judas Priestin parhaimmistoon, sillä omalla kohdallani keskinkertainen kokonaisuus on oikeastaan Judas Priestin heikoin sitten debyytti Rocka Rollan. Huonoksi albumiksi en kykene kuitenkaan British Steelia pudottamaan missään tapauksessa, sillä äärimmäisen perus heavymaisyydellään British Steel rullaa kuitenkin pääosin ihan mukavasti koukkuineen ja yksityiskohtineen, vaikka tasapaksuutta on ilmassa ihan liikaa kaikessa tavanomaisuudessaan. Se viimeinen taika jää siis uupumaan, joidenkin kappaleiden noustessa huimasti toisten yläpuolelle ja toisten kappaleiden jäädessä taas selvään mitättömyyteen, jolloin British Steel ei lunasta millään suitsutustaan, vaikka albumia kuuntelisi miten päin. Albumi ei silti suinkaan jäänyt Judas Priestin uuden aikakauden ainoaksi välivaiheen levyksi, sillä pohjakosketus ei vielä tällä albumilla tehty läheskään, sen ollessa edessä vasta vuotta myöhemmin seuraavalla albumilla.
Kirjoitettu: 6 joulukuuta 2008
Klassikko
Vaikka 95 prosenttia bändin faneista eivät sitä myönnäkään, jauhoi Pantera koko 80-luvun puolivälin Bon Jovin ja samankaltaisten isotukkaisten spandex-kaartien lämppäribändinä samantyylistä sleazyä (Ride My Rocket rulettaa isoaika!) tukkaheviä. Aggressiivisen nokkamiehen Phil Anselmon astuttua bändiin ?88, toimi kyseisenä vuonna tehty Power Metal-älppy jo raskaamman suunnan polunavaajana. Uuden vuosikymmenen alkaessa Pantera tekikin musiikissa täyden U-käännöksen eikä koskaan katsonut taakseen, onneksi! Tästä lähti levyputki, joka antoi paljon perusteita monien diggareiden lausahdukseen "The Heaviest Motherfuc*in Band On The Planet!"
Lipevä sleaze ja rakkausrunoilut ammuttiin rivissä mädäntymään Texasin aavikoille ja tilalle pojat ottivat helvetisti vihaa, asennetta, peräänantamattomuutta ja 12 saatanan hyvää biisiä. Kuin Judas Priestin, Slayerin ja ZZ Topin äpäräpoika olisi hyperaktiivisella kostoreissulla ? tämä alatyylin vertaus sopii Cowboys From Helliin paremmin kuin hyvin. Dimebag (tai siis anteeksi, tässä vaiheessa vielä erittäin kasari ?Diamond? nimeltänsä) Darrell tiluttaa samalla sulavasti kuin Tipton mutta riffailee yhtä äkäisesti kuin perseeseen skeittilaudalla survaistu Hetfield. Velipoika Vinnie Paul rummuttaa tekniikalla, mutta samaan aikaan tyylillä, jota ei minun kirjoissani ole yhdelläkään toisella rumpalilla tällä pallolla. Rex Brownin basso jytisee erittäin kivasti miksauksen pinnalla, ja tuo bändin lyömättömään grooveen vielä lisää tehoa. Kaiken yllä tietysti yksi maailman persoonallisimmista nokkamiehistä, Phil Anselmo, on kuin sekoitus Tom Arayaa ja Rob Halfordia. Kyllä, myös jälkimmäistä. Kuunnelkaapa Cemetary Gatesin lopun Darrellin kitaran pinch harmonicsit versus Philin kirkaisut-korkeuskilpailu ja hämmästykää. Miehen monipuolisuus menee puhtaasta fiilistelystä äkäiseen karjuntaan tavalla johon ei moni ole länsimaisessa musiikissa pystynyt. Livenä tämä bändi oli vielä parempi, mikä lauseenakin on jo vähintään pelottava.
Nimibiisi on täyttä hevitaivasta. On olemassa Painkiller, on olemassa Battery ja sitten on Cowboys From Hell. Täydellisiä avausbiisejä mahtavalle levylle. Nopea, voimakas, melodinen, murskaava ? case closed. Seuraavat kolme biisiä tykittävät yhtäläisiä tapporiffejä, jättämättä hidasta jyystöäkään huomioimatta toimivien kontrastierojen saavuttamiseksi. Cemetary Gates on yksi kaikkien aikojen tyylikkäimpiä balladeja. Mitä nyt Dimebag tiluttaa tyylissä Malmsteeninkin suohon ja Anselmon karjaisut ajaisivat pimeässä metsässä kalsarit vaihtokuntoon jalkojen mennessä hapoille pakenemisesta. Seuraavana nekkuun mättävä helmikolmikko on jotain sanoin kuvaamattoman kovaa. Domination ja Shattered jytistelevät murhariffeillään ja vauhdillaan kalloja kasaan ja Clash With Realityn tappogroove saa jäljelle jääneet torsot moshaamaan ja tanssimaan outoa metalliboogieta samaan aikaan. Medicine Man on oikeastaan ainoa kappale, jota pitää kuvata sanalla hyvä. Ei se erinomaisuuskaan ole ikuista. Message In Blood nostaa tempoa taas formulatasolle ja The Sleep näyttää Panteran taidon hyvien ja raskaiden hiturien tekemisessä. The Art Of Shredding onkin sitten taas täysi timangi. Upeat riffit, helvetilinen meno Anselmo on kuin raivotautinen dobermanni ilman pistoksia ja niska lähtee sijoiltaan pelkästään seisomalla kymmenen metrin säteellä. Köyhät kielikuvani eivät tee tälle materiaalille oikeutta, kunhan itselleni päden.
Tuotanto on myös, kuten Panteralla aina, totaalista terästä. Dimen partaterän teholla leikkaava kitarasoundi, Vinnien brutalisoivat rummut, Rexin pomputteleva beissi, jonka päällä Phil mylvii, herkistelee, sähisee, kiljuu, ja vaikka mitä. Tästä se ei juuri parane. Tämä thrash-riffien, melodisten liidien ja southern rockista reväistyn grooven yhdistelmä on hybridinä lähes niin hyvä kuin vain keksiä saattaa. Cowboys From Hell on epäilemättä yksi kaikkien aikojen metallilevyistä. Hämmästyttävintä on, että omaperäisyyden näkökulmasta katsottuna, Pantera veti seuraavalla levyllä vielä paremmaksi. Ja se on aika helvetin paljon se!
Kirjoitettu: 6 joulukuuta 2008
Panteran synkin levy!
Turhan aliarvostettu levy. Itse pidän tätä ehkäpä Panteran parhaimpana! Mielestäni täydellinen kokonaisuus, joka sopii mainiosti jokaiseen mielentilaan, etenkin vitutukseen.
Kirjoitettu: 5 joulukuuta 2008
Ehkäpä kaikkein vaikutusvaltaisin metalli-albumi ikinä!
Ehdoton rock-musiikin klassikko, joka sisältää hittejä hitin perään. Tältä levyltä löytyvät mm. Paranoid, Iron Man, Electric Funeral, War Pigs, Jack the Stripper sekä monia muita klassisia kitaristien "ekoja biisejä". Pakko kuunnella yleissivistyksen takia, vaikka ei Black Sabbathin yksinkertaisesta riffipohjaisesta musiikista muuten niin välittäisikään.
Levyn kanteen liittyy sellainen hauska anekdootti, että levyn nimeksi oli suunniteltu aluksi "War Pigs" ja kannen futuristinen miekkamies metsässä liittyy tähän ideaan. Nimi piti kuitenkin muuttaa viime hetkessä, koska amerikkalaiset pärjäsivät sillä hetkellä niin surkeasti Vietnamissa. Kansikuvaa ei kuitenkaan enää ehditty uusia ennen levyn virallistettua julkaisupäivämäärää.