An ode to woe (CD ) | My Dying Bride

artistilta Antti Korpinen (09.07.2008) Ennen arvostelutarkoituksessa käsiini päätynyttä An Ode to Woe -liveä My Dying Bride on ehtinyt nauhoittaa 2000-luvulla jo kaksi livealbumia. Itse asiassa bändi on julkaissut uuden livealbumin jokaisen 2000-luvulla julkaisemansa studioalbumin jälkeen. Vaikka vuonna 2002 pihalle heitetty The Voice of the Wretched oli pelkkä audiojulkaisu, alkaa ähky olla todellisuutta todennäköisesti kovimmillekin MDB-faneille; olkoonkin, että Sinamorata-DVD:n (2005) ja An Ode to Woen biisilistat eroavat toisistaan kiitettävästi. An Ode to Woe sisältää kappaleita jokaiselta yhdeksältä My Dying Bride -albumilta, vaikka puolitoistatuntinen keikka koostuukin vain 13:sta biisistä. My Dying Briden musiikillinen ilme on kuitenkin yhä sen verran totinen ja paatoksellinen, että se saa viestinsä hyvin perille tässäkin ajassa. Itse asiassa keikan alkupuoli on bändiltä jollain tapaa varautunutta ja varovaista esiintymistä, mutta kenties The Whore, The Cook & The Motherin myötä bändi alkaa onneksi pikku hiljaa vapautua. Toki keikan alkuvaiheita kangistaa sekin, etteivät kaikki MDB:n 2000-luvun levyiltä napatut biisit (esim. My Hope, The Destroyer) ole mitään erityisen timanttista tavaraa. Kiekon parhaaksi biisiksi nousee puolestaan melko ylivoimaisesti raivokkaan romanttinen The Snow in My Hand MDB:n kenties parhaalta levyltä, Turn Loose the Swansilta. MDB:n myöhäistuotannon helmiin lukeutuva The Dreadful Hours -nimibiisi kolahtaa itselleni livekontekstissa myös yllättävän voimallisesti. Kuten sanottua, bändi esiintyy keikalla tyylilleen ominaisen vähäeleisesti. Aaron Stainthorpe intoutuu keikan edetessä kähmimään ja halailemaan itseään yhä kiihkeämmin, ja parin biisin örinäosuuksissa mies malttaa luopua myös mikkitelineeseen nojailusta. Örinät lähtevätkin Stainthorpelta varsin vakuuttavasti ja omaperäisesti, kun taas puhtaassa laulussa ja voihkinnassa karautetaan muutamaan otteeseen maneerikarille. Jos kitaristi kaksikko Glencross-Craighan tai tuore basisti Lena Abé hädin tuskin heilauttavat tukkaansa, ansaitsee MDB:n suolapatsas-palkinnon kuitenkin kosketinsoittaja Sarah Stanton. Liekö naikkonen kangistunut jännityksestä vai mitä, mutta ainakaan minkäänlaista soittamisen riemua hänen esiintymisestään on turha etsiä. Myös itse kosketinosuudet jäävät livesoundissa erittäin pieneen rooliin. Bändin liveshow koostuu yhtä lailla pienistä elementeistä. Viipyilevät ja runsaat sinisävyiset valot ja amsterdamilaisen keikkapaikan goottilainen arkkitehtuuri sopivat toki bändin pirtaan, mutta kenties keikan visuaalisuuteen olisi voinut panostaa muutenkin kuin Stainthorpen käsimaalauksilla. Kuvaus on puolestaan live-DVD:ille valitettavan tyypilliseen tapaan hengetöntä, mikä johtuu osaltaan jo siitä, että osa kameroista tuntuisi olevan miehittämättömiä jalustalla seisovia tapauksia; esimerkiksi rumpali Dan Mullinsiin osutaan kunnolla vain yhdestä ainoasta kulmasta. Pelkistetyn, hyvää keskitasoa olevan keikan kaveriksi ei DVD:lle olekaan sitten laitettu mitään ekstraa, mikä on tietenkin hieman yllättävää - jo pelkästään siitä syystä, että tällaisenaan An Ode to Woe ei välttämättä houkuttele senkään vertaa ostavaa yleisöä. Peaceville Recordsin tuntien onkin turha luulla, että näin tiuha tahti livejulkaisujen saralla olisi ainakaan yksinomaan lähtöisin yhtyeen taholta.