Icaros (CD ) | Diablo (FIN)

artistilta Antti Klemi (09.07.2008) Tytöt ovat kaunistuneet ja äijät monimutkaistuneet sillä aikaa - Vai miten se Pauli Hanhiniemi lauloikaan? Jos joku olisi ohittanut Diablon bändin alkuaikoina suoraviivaisesti jytkyttävänä äijämetallina, voisi nyt tämä henkilö tiputtaa korvansa Icarosta kuunnellessaan. Jo ensi-iskussa Trail of Kings pistetään nippuun sen verran paljon kieroa kitarointia, melodioita, syntikkataustoja ja monipuolisia lauluvetäisyjä, että pelkästään Rainer Nygårdin käskyttävä ääni ja perussuomalainen metallihöykytysasenne polttavat sen tutun D-merkin biisin nahkaan. Kauas on siis Diablokin alkulähteiltään kulkenut, mutta hukassa ei bändi missään nimessä ole. Päinvastoin, Icaros on monen metallin tyylipuhdas sulatusuuni, josta saumakohtia on vaikea löytää. Modernit ja progehtavat riffikiemurat lyövät kättä suoraviivaisen thrash-paahdon kanssa, ja kevyet kitaramelodiat sujahtavat hienosti raskaan ryskeen lomaan. Bändi on niin sanotusti tulessa, ja niinpä raivo ja energia tulevat esille vapaana ja sulavana mekkalana. Kappaleissa tämä näkyy luontaisena svenginä ja useina koukkuina. Koukkuja siis on, mutta ne ovat usein valitettavan pieniä. Suoranaiset hittirepäisyt jäävätkin puuttumaan, vaikka esimerkiksi Resign from Life hyvin potkiikin. Toinen mainitsemisen arvoinen epäkohta on ennenkin Diablon levyillä esiintynyt samanlaisten temppujen toistaminen, vaikka variaatiota levyltä löytyykin. Niinpä Icaroskin menettää otettaan korvakäytävistäni puolivälin jälkeen ja joskus kitaravenkoilutkin ajautuvat liian kauas itse asiasta. Onneksi Hammer hoitaa junan takaisin raiteille nimensä mukaisesti paukuttamalla niin nopeaan kuin mosh-hermoja kutkuttavan hitaasti tehden samalla tilaa tyylikkään tunnelmalliselle Into the Sea -päättärille. Tunnelmaa ja tulikiveä on myös Nygårdin laulussa, joka soi vahvana ja monipuolisena läpi levyn - tosin hattua täytyy nostaa myös monipäiselle, muun muassa Mokoman, Teräsbetonin ja Tarotin miehistöä sisältävälle taustaköörille, josta irtoaa niin joukkovoimaa kuin yksilösuorituksiakin. Mikäpä siinä on muun orkesterin iskiessä taustoja tautisen tarkasti ja toimivasti – ei ihme, että tällainen haasteikas mutta helpolta kuulostava yhteistoiminta tuo mieleen Stam1nan ja Meshuggahin kaltaiset yhtyeet. Diablo on siis nousemassa Ikaroksen tavoin uusiin sfääreihin, joissa kelpaa lenneskellä. Aivan aurinkoa ei tällä levyllä vielä kosketeta, mutta kyllä siivenkärjissä on näkyvissä tällä menolla jo positiivista mustumista.