Silent Waters (CD ) | Amorphis

artistilta Tero Lassila (19.07.2007) Ei ole tuulesta temmattua, että tässä on yksi tämän vuoden odotetuimmista albumeista raskaan musiikin saralla. Nahkansa luonut, todellinen kotimainen pioneeribändi Amorphis nousi viime vuonna seesteisemmistä tuhkista uuden vokalistinsa kanssa ja räjäytti potin musiikin ystävien keskuudessa Eclipse-albumillaan. Uutta pukkaa jo nyt, joten odotus oli lyhyt ja heti alkuun voin todeta, että myös erittäin palkitseva. Yhtyeen kahdeksannesta albumista Silent Watersista saa leivottua mielenkiinnon kohteen jo sillä, että se on ensimmäinen albumi, jonka bändi on tehnyt täysin samalla kokoonpanolla kuin edellisen albuminsa. Ei sillä, että vaihtuvuus olisi ollut niin hirvittävä aiemmin, enkä tiedä onko tällä ollut niin suurta vaikutusta, mutta… Voihan hemmetti sentään millaisen kokonaisuuden kuusikko onkaan hionut kasaan! Kun Eclipsellä hiihdeltiin Kullervon tahdissa, nyt on palattu rehellisesti itse Kalevalan sivuille. Siinä missä edeltäjä koostui erottuvuudeltaan yksittäisistä biiseistä tai kokonaisuuksista, on Silent Waters paljon eheämmän kuuloinen ja biisit sulautuvat hyvin yhteen. Eclipsellä kuului uudesti syntynyt bändi, joka tavoitti onnistuneesti melodiantajunsa ja mystiikkansa mestariteostensa Tales From the Thousand Lakesin ja Elegyn välimaastosta. Silent Waters sen sijaan on pieni askel keveämpään ja tunnelmallisempaan ilmaisuun, eikä ole kovin väärin sijoittaa albumin materiaali Elegyn ja Tuonelan kaltaisille linjoille. Weaving The Incantation ja A Servant polkaisevat levyn käyntiin vauhdikkaasti ja raskaasti. Runsaasti rujompaa vokalisointia sisältävät loitsut vetäisevät maton pienimpien epäilijöiden alta ja osoittavat bändin olevan edelleen vahvassa kunnossa. Sinkkubiisi Silent Waters saattoi jättää jotkut pettyneiksi ja etenkin nälkäisiksi, mutta takaan, että albumin seassa se toimii kuin häkä. Etenkin jos biisiä ei vielä ole tässä vaiheessa kuluttanut puhki. Mukavan hempeä ja leijuvahko tunnelman tasoittaja, jonka kertosäkeen koskettavuus puristaa otteeseensa. Onko kukaan muuten pohtinut mikä olisi selkein ja korvin kuultavin Amorphiksen tavaramerkki? En tiedä itsekään, mutta ainakin I of Crimson Bloodin intron koskettimet ovat niin taattua ja tunnistettavaa Amorphista kuin olla ja voi. Biisistä tunnistaa bändin varmasti jo puolen tahdin jälkeen. Muutenkin levyn pisteeksi ii:n päälle nostaisin, ehkä hieman yllättäen, kosketintaiteilija Santeri Kallion osuudet. Mielestäni tällä levyllä kyseiseen instrumenttiin on panostettu erityisen hyvin. Ei ehkä määrällisesti, mutta laadullisesti. Muutenkin Kallion kädenjäljistä on tullut yksi Amorphiksen kantavista voimista. Pienen hittiparaatin päälle maistuu taas pieni rauhoittuminen. Her Alone olisikin tähän mainio elementti, mutta minkäs teet, kun hitakainen ja tarttuva raita potkii sisintä armoa antamatta ja niin koskettavasti. Biisin kitarariffi on kuin syksyn sateen räystäältä putoava vesi – viileä, pirteä ja kirkas. Väliosan kosketinmelodia puolestaan on kuin aurinkoisen lämmin elokuinen päivä, jossa väistämättä jo haiskahtaa tuulahdus kesän lopusta. Pienen rauhoittumisen paikan levyllä täyttääkin sitten Enigma, joka ei sekään toimivuudessa paljoa häviä. Kappale loihtii hienoisesti ilmoille folkahtavia säveliä, joissa jokainen voi kuulla häivähdyksen muinaista mystiikkaa ja - ehkä hieman yllättäen - irlantilaisia sävyjä. Mutta sitten... kysynkin, että kuinka moni muu bändi pystyy toteuttamaan biisin, joka rakenne on niinkin yksinkertainen ja koottu vain muutamista monimuotoisista palasista? Sävellys rakentuu oikeastaan vain yhden pääriffin ympärille, mutta tämänhän Amorphis on aina taitanut. Huolimatta tästä, kuka voi väittää, että Shaman kävisi puuduttamaan? Näemmä yhdellä tarpeeksi monipuolisella ja tekijänsä kuuloisella iskevällä riffillä pystyy täyttämään näinkin huomattavan leijonanosan yhdestä biisistä. Jos tämä riffi ei jää soimaan antoisasti jokaisen sitä kuulevan päähän, takaan, ettei ensi talvena sada lunta koko Suomen maahan. Biisistä tuleekin jostain syystä mieleen bändin ehdoton suosikkibiisini On Rich And Poor, tosin pudotettuna puoleen tempoon. Kitarasektio Holopainen-Koivusaari tekeekin Shamanissa sekä Towards and Againstissa kaikkein jyräävintä ja antoisinta jälkeä. Ainoastaan levyn kaksi viimeistä biisiä jättävät hieman varaa nokan koputtamiseen, eikä niiden sisällöstä löydy samaa iskua kuin muista veisuista. Tämä on sinänsä yllätys, sillä etenkin The White Swan on päällisin puolin varsin mainio kappale, mutta jokin siitä vain puuttuu, että se yltäisi levyn eliittiin. Mutta mikä Silent Watersista sitten tekee vuoden kovimman levyn tähän mennessä? Vuosi on sisältänyt jo pari kourallista rieskoja, jotka saavat ihon kananlihalle ja kylmät väristykset kehoon. Silent Waters puolestaan onnistuu jopa useamman biisin voimalla avaamaan oikeassa tilanteessa kyynelkanavat ja kokonaisuutena vakuuttamaan ennen kaikkea bändin ehdottomasta tyylikkyydestä ja persoonallisuudesta. Tässä mielessä Silent Waters on lähes täydellinen. Mutta miksei tässä arviossa ole aiemmin puhuttu Tomi Joutsenesta? Ei ole tarvetta. Mies täytti jo Eclipsellä laulajan saappaat niin hyvin, että koivet ovat vieläkin hankaumista ruvella. Onneksi naapurin suutari tekaisi kerralla uudet popot ja suurensi lestiä viidellä numerolla, joten nyt kelpaa taas olla. Silent Watersilla Joutsenen osuus on yksinkertaisesti niin mainio ja tasokas, ettei sitä tarvitse kenenkään epäillä. Ainoa kysymysmerkki on, että kuinka levy tulee kestämään kuuntelua. Esimerkiksi Eclipse oli ilmestyessään mahtitavaraa ja soi soittimessa ahkerasti, mutta nykyään parhaan teränsä se on ehkä jo menettänyt – ainakin allekirjoittaneen korvissa. Ja painotan vielä, että parhaan teränsä Amorphiksen mitta-asteikolla. Odotukset olivat kovat ja ne kyllä lunastetaan. Parannettavaa tältä bändiltä voi aina odottaa, mutta sitä ei tarvitse edellyttää, sillä herrat ovat kirjoittaneet jo niin monta sivua suomalaisen raskaan musiikin kirjaan, että vaatimukset ovat kokonaan toisaalla.