The last sucker (CD ) | Ministry

artistilta Antti Klemi (01.12.2007) Jotkut lopettavat ensimmäisen levyn jälkeen. Jotkut lopettavat muutaman miehistönvaihdoksen jälkeen. Jotkut lopettavat vastoinkäymisten jälkeen. Jotkut lopettavat yli kymmenen levyn, noin 20 muun julkaisun, lukemattomien miehistönvaihdosten, tuhansien vastoinkäymisten ja lähes tappavan hämähäkinpistoksen jälkeen. Voitte varmasti arvata, mihin ryhmään Ministry kuuluu. Al Jourgensen on siis luotsannut ministeriötään yli 20 vuoden ajan, mutta nyt tulee loppu yhtyeelle The Last Sucker -levyn muodossa. Ministry haluaa lopettaa selvästi rytinällä, sillä kyseessä ei ole mikään hempeilylevy. Thrash-painotteinen metalli on edellisiä levyjä vahvemmassa roolissa, ja niinpä selvät hetket rauhanpiipun poltteluun ovat vähissä – vasta jäähyväislaulu eli kymmenminuuttinen hypnosiariffien, lapsikuorojen, rap-henkisen sanansyljennän ja Eisenhowerin puheen täyttämä, kollaasimainen End of Days on jotakin sinnepäin. Muutoin tämä hotrod on viritetty täyteen vauhtiinsa, ja iskuja satelee koko ajan – ja onneksi lähes joka kerta maaliin. Let’s Go on loistava aloitus levylle: riffit ovat riehakkaan meneviä, kitarasoolot meheviä ja Jourgensenin keuhkoaminen vakuuttavan mukaansa vievää. Yleisestikin täytyy sanoa, että The Last Sucker keskittyy vahvaan ja svengaavaan kitaratyöskentelyyn sooloja myöten ministrymaista särinää ja sample-karnevaalia unohtamatta. Esimerkiksi Life Is Good rullaa hienosti eteenpäin matalalta möyrivän pääriffin ja itämaisten mausteiden saattelemina. The Dick Song ja The Last Sucker hiljentävät hieman vauhtia mutta lisäävät tonnikaupalla raskautta, kun taas on aika tuplabasarein tapahtuvan, häiriöityneen lahtauksen a’la No Glory ja Death & Destruction. Tunnelma alkaa tosin kääntyä paikoin jo liikaa toiston puolelle, mutta Ministrypa osaa vetäistä vielä muutaman ässän hihasta levyn loppupuolella. Roadhouse Blues murjoo The Doorsin täältä ikuisuuteen nostamalla tempon sataantuhanteen ja lisäämällä vihan määrää kahmalokaupalla. Fear Factoryn Burton C. Bellin ryydittämä Die in a Crash on taas kaikessa energisyydessään ja kepeyden illuusiota tavoittelevissa fiiliksissään hatunnosto vanhalle punk-hengelle ja etenkin Dead Kennedysille. Lähes kympin biisejä kumpikin. The Last Sucker niputtaa samalla Ministryn uran ja Jourgensenin kolmiosaisen anti-kampanjan George W. Bushia vastaan, jonka muut osat eli Houses of the Móle ja Rio Grande Blood olivat jo loistavia indumetal-levyjä. Harva bändi pystyy tällaiseen hattutemppuun parisenkymmentä vuotta starttinsa jälkeen – siinä jo tarpeeksi painava syy ottaa hattu pois Ministryn haudalla.