The wolves go hunt their prey (CD ) | The Vision Bleak

artistilta Antti Korpinen (01.12.2007) Kauhuestetiikan, keskitempon ja dramaattisten orkestraatioiden nimeen vannova The Vision Bleak on taas täällä. Jos bändin edellinen levy Carpathia - A Dramatic Poem veikin ajatukset vahvasti goottilaisen dark metalin suuntaan, antaa tuore The Wolves Go Hunt Their Prey jo nimensä perusteella odottaa heiltä jotain ärhäkämpää, kenties äkkijyrkempääkin. Kieltämättä thrash-vivahteisesti soivat kitarariffit hieman aikaisempaa ärjymmin kuuntelijansa ottavatkin, mutta levyn yleistunnelmaa on mahdoton kuvailla millään tavalla jyrkäksi. Itse asiassa se on The Black Pharaoh Trilogyn Egypti-vibat mukaan lukien harmillisen ennalta-arvattava. The Demon of the Miren lähes tulkoon vauhdikas aloitusriffi pois lukien levy kärsii tasatempoisuudestaan. Bändin edellisillä levyillä rumpujen kulmikkuus on ollut vielä nieltävissä ja jopa perusteltavissa, mutta The Wolves Go Hunt Their Preyllä kitarariffit vaatisivat intensiivisyyttä myös komppiosastolta. Esimerkiksi juuri The Demon of the Miren kelvollisen säkeistöriffin taustalla puolitempoa tamppaavat rummut saavat kyseisen osan kuulostamaan lähes tulkoon laiskalta. Rivakampaa komppia käytetään mm. juuri mainitussa biisissä parissa kohdassa mausteena, mutta tällöin biisi onnistuu kuulostamaan jotenkin pakotetulta. Paikoin majesteettisine orkestraatioineen The Demon of the Mire on kuitenkin ehdottomasti levyn monimuotoisin ja kenties mielenkiintoisin biisi. Rumpusovitusten mielikuvituksettomuuden lisäksi levyn heikkouksiin kuuluu biisien rakenteellinen samankaltaisuus. Aluksi heitetään peliin puolittaista thrash-riffiä, sitten dempataan säkeistöt tylsästi läpeensä, kunnes kertosäkeen myötä bändi antaa itselleen luvan irrotella dramaattisten kitaraharmonioiden ja edellistä levyä harvemmin esiintyvien orkestraatioiden merkeissä. Levyn hyviin puoliin kuuluvat puolestaan kitarariffit, vaikka monin paikoin tuntuu, että niitä on väännetty kieli poskessa thrash-pastissin muotoon. Niiden parhaimmillaan yksinkertaista iskevyyttä on kuitenkin vaikea sivuuttaa. Samaan hengenvetoon täytyy kuitenkin sanoa, että kitarariffit vievät nyt lähes kaiken tilan orkestraatioilta, joita levyllä käytetäänkin varsin säästeliäästi. Samalla bändi tulee ajoittain heittäneeksi hyvästit vetoavimmalle puolelleen, goottilaiselle draamantajulle. Tämä osaltaan vaikuttaa tietenkin siihen, että kappaleet tuntuvat rakenteellisesti olevan samasta puusta veistettyjä. Vaikka biisien johdonmukaiseen rakentumiseen, soljuvuuteen ja teoreettiseen koukuttavuuteen kiinnitetty selkeästi huomiota, eivät yllä kuvatunlaisen hierarkian mukaan rakentuvat biisit onnistu yllättämään ketään. Kyseessä on siis periaatteellisesta laadukkuudestaan huolimatta tylsä ja tasapäinen levy.