Fitnessiä inhoavan fitness-look

Voin tunnustaa, että eräs ennakkoluulo elää mielessäni melko vahvasti: stereotypia fitness-ihmisestä. Oikeasti tiedän, että se mielikuva ei pidä paikkaansa. Tunnen paljon ihmisiä, jotka käyvät salilla ja ovat ihan täyspäisiä. Silti ensimmäisenä mieleeni ahkerasta salillakävijästä tulee maitorahkakuvia Instagramiin postaileva tyyppi, joka on tehnyt terveydestä itselleen epäterveen pakkomielteen. Epäilen, että kuva on muodostunut mieleeni siitä ajasta, kun fitnessistä tuli muotia (ja kun koko sana tuli tietoisuuteeni). On ihan ymmärrettävää, että kun innostuu jostakin asiasta, siitä myös puhuu paljon. Kuitenkin koska itselläni on pahoja kammoja koululiikunnasta, tuohon aikaan joka paikasta pursuava fitness sai minussa aikaan epämiellyttävää ahdistusta ja herätti tietenkin vastareaktion. Nyt minun on kuitenkin ollut pakko kohdata nämä epäreilut stereotypiani, sillä hankin elämäni ensimmäisen salikortin. Jotta voisin ujuttautua salityyppien maailmaan mahdollisimman huomaamattomasti, minun oli rakennettava itselleni fitness-look. Liikuntavaatteita sovitellessani huomasin, että eivät ne näytäkään nyt niin kovin pahalta!

Koululiikuntatraumaisen salikokemus

Jos kerran inhoan niin paljon kaikkea liikuntaan liittyvää, miksi sitten menin salille? No, kaikki alkoi parisen vuotta sitten, kun rikoin nilkkani. Nilkkaleikkauksen jälkeen minun piti olla liikkumatta 6 viikkoa. Heti, kun olin aloittamassa liikuntaa uudelleen, jouduin toiseen leikkaukseen, josta seurasi taas liikuntakieltoa. Huomasin tuona aikana, että en ehkä vihannutkaan liikuntaa niin paljon kuin olin kuvitellut: tajusin, että jokailtaiset lenkkini ovat liikuntaa (no daa), samoin pyöräily töihin, tanssiminen, joogaaminen... Oli aika ahdistavaa olla paikallaan.

Kaiken lisäksi sitten, kun vihdoin pääsin liikkumaan, nilkkoihini oli kehittynyt virheasento. Sille oli tehtävä jotain. Koska en halunnut olla ihan rampa 30-vuotiaana, jouduin kohtaamaan pelkoni ja hankkimaan sen salikortin.

Nyt olen ilokseni huomannut, että kun käy salilla terveistä syistä, motivaatio pysyy ja oikeasti käyn siellä salilla. Kun teininä olen liikkunut, minut on aina ajanut siihen itseinho ja yleensä pakonomainen rääkkilaihduttaminen ja olen aina lopettanut liikunnan, kun olen saavuttanut tavoitteeni. Nyt huomaan jopa nauttivani siitä salilla olemisesta, en pelkistä tuloksista. Tosin siihen liittyy hyvä seura, sillä käyn salilla pikkusiskoni Sekopään kanssa.

Tosin on niitä tuloksiakin tullut. Olen huomannut, että vaikka kuvittelin olevani täysin rapakunnossa, en ollutkaan. Jaksoin heti ekalla kerralla juosta koko tavoiteajan, mikä tuli minulle täysin yllätyksenä. En nyt kerro tavoiteaikaani tässä, sillä se on varmastikin naurettavan pieni aika suurimmalle osalle. Joillekin juokseminen voi olla itsestäänselvyys, mutta minä olen aina syvästi inhonnut sitä. Pulssin kohoaminen, hikoilu ja hengittämisen nopeutuminen kaikki muistuttavat pelosta - kuka oikein nauttii sellaisesta? No, ei juokseminen vieläkään mitään lempipuuhaani ole, sillä inhottavien tuntemusten lisäksi se on ihan kuolettavan tylsää. Onneksi on hyvä salisoittolista ja Netflix kännykässä.

Vaikka liikunnasta tulevaa hyvää oloa paljon kehutaan, minä en saa siitä oikein mitään sellaista. Nautin salilla lähinnä siskoni seurasta ja siitä tunteesta, että tunnen olevani Kunnon Kansalainen, kun tällä tavalla pidän itsestäni huolta. Minulle on sanottu, että en vaan ole juossut tarpeeksi tai tehnyt liikkeitä kunnolla. Mutta kun olen! Uskon, että kaikille ei liikunnasta tule sellaista paljon kehuttua hurmostilaa. Minä saan sellaisen olon luovista hommista, kuten taiteesta tai tosi hyvän idean toteuttamisesta.

Vaikken ulkonäön tai kunnon sinänsä takia liikukaan, on ollut ihan kiva saada silti näkyviä ja mitattavia tuloksia. Nyt olen käynyt salilla vuoden alusta ja jaksan esimerkiksi juosta puoli tuntia putkeen melko hyvällä vauhdilla. Minulla on aina ollut luonnostaan hyvin lihasmassaa vaikken liikukaan, mutta nyt huomaan, että jotkin lihakset erottuvat selkeämmin. Säärissä, pakaroissa ja käsissä on ainakin jotain uutta! En ole ikinä jaksanut tehdä mitään näin pitkäjänteisesti, joten näiden uusien lihasten ilmestyminenkin on minulle ihan uutta.

Jännitin aika paljon salille menemistä, sillä traumojeni aiheuttaman sydämentykytyksen lisäksi en ole perinteisin sali-ihminen. Kuvittelin, että siellä olisi vain salil eka salil vika -tyyppisiä tyyppejä, jotka nauraisivat tällaiselle uunolle, joka joutuu lukemaan laitteiden ohjeet ennen niiden käyttämistä. Yleensä olen käyttänyt jotain muusta käytöstä poistuneita vaatteita liikunnassa, mutta nyt halusin hankkia vaatteet nimenomaan salille. Tämä suunnittelemani fitness-look sisältää korkeavyötäröiset Adidaksen legginsit (korkeavyötäröiset siksi, ettei niitä tarvitse kokoajan kiskoa ylöspäin), rennon paidan (kuten tämän Illuminati-silmäpaidan Black Bloodilta) ja Adidaksen lenkkarit (jotka olen toistaiseksi pyhittänyt sisäkäyttöön, mutta ehkä keväällä alan juosta niillä ulkonakin). Ihan erikseen on mainittava Urban Classicsin makea hopeinen reppu, joka ei ihan ole ysärin minireppu muttei kyllä täysikokoinenkaan. Reppuun mahtuu täydellisesti vesipullo, kengät ja pieni pyyhe, joten se on oiva salikäyttöön. Kehut se saa myös siitä, että vetoketjut ovat terästä, mitä harvoin nykyään näkee.

Näillä vehkeillä kehtasin mennä salille, ja onneksi menin, sillä huomasin, että siellä käy ihan tavallisia ihmisiä. Minä ja siskoni emme ole edes ainoita uunoja! Olemme jopa päässeet auttamaan muitakin. Silti en ole vielä päässyt kokonaan eroon salillakäymiseen liittyvistä stereotypioista. Nyt ne ilmenevät niin, että välttelen saliharrastuksestani kertomista. Yritän päästä tästä eroon, mutta jotenkin itse inhoan niin paljon sitä yhdestä asiasta vaahtoamista, jota jossain vaiheessa sai kokea tosi paljon, että en halua sekoittua siihen porukkaan.

Minusta ei tällä treenimäärällä mitään lihaskimppua tule, enkä sellaiseksi tahdokaan, mutta toivoisin, että kesään mennessä jalkani tuntuisivat vähän kevyemmiltä ja virheasento olisi ainakin vähän korjaantunut. Ja jos jaksan juosta esimerkiksi tunnin, ei sekään haittaisi. Tosin en nyt keksi mitään erityistä hyötyäkään, mitä siitä juoksemisesta voisi olla, ellen nyt tietenkin joudu esim. takaa-ajetuksi. Miten te motivoitte itseänne? Miksi haluaisin pystyä juoksemaan tunnin?