Ihmiset tarvitsevat lokeroita järjestääkseen maailmaa, ja jopa goottilaisuuden kaltaisessa alakulttuurissa ihmiset yrittävät määritellä itsensä ja muut. Tuloksena on lukuisia hauskoja tai jopa vakavia kuvituksia, jotka liikkuvat internetissä ja joiden on tarkoitus selittää goottityyppejä. Kuka tahansa, joka liikkuu skenen parissa, huomaa kuitenkin nopeasti, että kaikki tyylit ovat vuosikymmenten aikana enemmän tai vähemmän sekoittuneet. Siitä huolimatta gootit suuntaavat asunsa tiettyihin alkuperäisiin tyyppeihin ja uusiin vaikutteisiin. Nämä ovat joitakin niistä:
Ihminen tarvitsee lokeroita järjestelläkseen maailmaa, ja myös gootti-skenen kaltaisessa alakulttuurissa ihmiset yrittävät määritellä itseään ja muita. Tuloksena on lukuisia internetissä liikkuvia hauskoja tai jopa vakavia kuvituksia, joiden tarkoituksena on selittää gootti-tyyppejä. Kuka tahansa, joka liikkuu skenen parissa, huomaa kuitenkin nopeasti, että kaikki tyylit ovat vuosikymmenten aikana enemmän tai vähemmän sekoittuneet. Siitä huolimatta gootit orientoituvat asuineen tiettyihin alkuperäisiin tyyppeihin ja uusiin vaikutteisiin. Nämä ovat joitakin niistä:
Uusiromanttinen
New Romantics -tyylistä vastaa taideopiskelija ja myöhemmin Visage-yhtyeen laulaja Steve Strange. Hän oli 70-luvun lopun Lontoon klubikentän vakiokasvo, joka isännöi Bowie- ja Roxy Music -iltoja. Blitz-klubinsa ovella hän päästi läpi vain sellaisia vieraita, jotka olivat pukeutuneet mahdollisimman törkeisiin asuihin. David Bowie oli tämän idean varhainen esikuva näyttämöhahmonsa Ziggy Stardustin kanssa. Jos katsot David Bowien virallisen videon "Ashes to Ahes", näet myös Steve Strangen ja joitakin muita klubin vieraita tyypillisissä New Romantic -asuissa. Meikillä ja asuilla on suuri merkitys myös Visage-yhtyeen videoissa (Visage, Fade to Grey).
New Romantics kokoontui yhteen muodin takia, vaikka heillä oli samanlainen musiikkimaku new wave, syntetisaattoripop ja diskobiitit. Adam Ant ja Boy George olivat tämän genren tunnettuja edustajia. Yksi tyypillisistä piirteistä oli sukupuolten visuaalinen hämärtyminen. Adam Antin romanttisen merirosvomaisen lookin loi muuten tuolloin muotisuunnittelija Vivienne Westwood.
Extravagantti, dekadentti ja narsistinen - näillä ominaisuuksilla uusromantikkoja kuvailtiin julkisuudessa, eivätkä he olleet erityisen suosittuja - eivät lehdistössä eivätkä yhteiskunnassa. Edes New Wave -skenessä he eivät kohdanneet suurta rakkautta, koska he eivät asettaneet musiikkia etusijalle, vaan asuja ja kampauksia.
Muoti oli kuitenkin aivan liian pinnallista uuden aallon skeneen. Puhuttiin New Wave -muotien myymisestä, ja ensimmäistä kertaa alettiin kritisoida alakulttuurin kaupallistumista. Ei viimeistä kertaa, sillä tämä kritiikki jatkuu tänäkin päivänä. Nykypäivän New Romanticsin visuaaliset haarat löytyvät todennäköisimmin japanilaisista alakulttuureista, kuten Visual Keistä. Tuon ajan muoti ja meikit vaikuttavat kuitenkin vielä nykyäänkin mustaan skeneen, joka tässä tapauksessa sallii voimakkaat värit ja romanttisen juhlavuuden.
Waver
Waverit olivat 70-luvun lopun ja 80-luvun alun musiikillisen alakulttuurin synkkä ryhmittymä. Heillä - toisin kuin New Romanticsilla - musiikki oli etualalla, vaikka myös asu oli tärkeässä roolissa. Wavers liioitteli "porvarillisia asuja" ja antoi niille näin ironisen leiman. 60- ja 70-lukujen pörröiset hiustyylit pörröistyivät uudessa aallossa edelleen absurdiuden asteelle, ja sivut ajeltiin yksinkertaisesti kokonaan pois. Pukutakit ostettiin aivan liian suurina, ja ne räpyttelivät paitojen ja leveiden housujen kanssa. Kengät eivät olleet vain teräväkärkiset, vaan mielettömän teräväkärkiset piikkien kanssa, ja jo nyt sosiaaliset pukeutumisnormit oli horjutettu. Selkeä rajanveto. Meikki oli yhtä silmiinpistävä. Ei vain pehmeä luomiväri, vaan paksu musta kohl-viiva, joka ulottui kauas silmän yli. Ei kauniisti meikattuja huulia, vaan kirkkaanpunaista tahraista huulipunaa. Vallitseva väri oli musta, mutta oli myös paljon värikkäitä vaatteita. He käyttivät ylisuuria ristejä, rukousnauhoja ja esoteerisia symboleja liioittelemaan yhteiskunnan uskonnollista uskollisuutta ja provosoimaan.
80-luvulla uusia visuaalisia ja musiikillisia suuntia osoittivat muusikot kuten The Cure, Siouxsie and The Banshees, Anne Clark ja Gary Newman. The Curen Robert Smith, aaltoilijan ruumiillistuma, käytti alkuaikoina muuten myös valkoisia tennareita ja värikkäitä paitoja aivan liian suurten pukutakkien kanssa.
Vain myöhemmin, kun skene vähitellen muuttui synkemmäksi, Robert Smith vaihtoi kokonaan mustaan. Yhdessä 80-luvun goottien kanssa wavereita kutsutaan vielä nykyäänkin oldschool-gootteiksi. Sillä ei ole väliä, olivatko he oikeasti olemassa 80-luvulla. Tarkoitetaan vain tyyliä.
Gruftis
Gruftit ovat se, mikä yhdistetään pitkälti termiin gootti. Gruftit näyttivät siltä, kuin olisivat tulleet juuri kauhuelokuvasta. Siirtymät tyyppien välillä ovat kuitenkin sujuvia ja merkinnät ovat vain jälkikäteen mietittyjä apuvälineitä ryhmittelyyn. Luokitteluja ei tuolloin ollut olemassa. Se oli itse asiassa yksi ainoa skene, eivätkä useimmat jäsenet edes tajunneet muodostavansa uutta alakulttuuria.
Ajan mittapuulla Wavers vaikutti vaativan totuttelua. Heihin suhtauduttiin halveksivasti, epäilevästi, ymmärtämättömästi ja varovaisesti. Gootit kuitenkin todella pelottivat yhteiskuntaa. He eivät halunneet provosoida, he halusivat pitää itsensä täysin erillään ja olla rauhassa. Gruftit viittasivat asullaan ja meikillään 70-luvun lopun vampyyrikuvaan. "Kuolleiden meikiksi" he kutsuivat sitä, kun he peittivät kasvonsa valkoisella meikillä ja maalasivat silmänsä tummiksi luoliksi mustalla luomivärillä. Sen piti olla okkulttista, mahdollisimman karmivaa ja symbolista. Heidän vaatteensa muistuttivat kaapuja ja nunnien kaapuja. He käyttivät huntuja ja mustia hanskoja kuin goottilaisten romaanien hahmot. Gootin prototyyppinä pidetään esimerkiksi "Rattia", joka esiteltiin nuorisolehti Bravon kuvajutussa 1980-luvun alussa.
Waverit olivat ulkonäöltään jokseenkin sosiaalisesti hyväksyttäviä, gootit eivät. Näin voisi tehdä hätävaraeron. Myös musiikillista vastakkainasettelua voi kuvata vain epämääräisesti. Voisi ehkä sanoa, että waverit viihtyivät paremmin syntetisaattoreiden ja myös kevyempien äänien parissa, kun taas gootit kietoutuivat synkkiin ääniin ja syviin ääniin. Mutta sekin on vain yritys erottaa toisistaan.
EBMers
EBMers kuuluivat myös skeneen jo 1980-luvulla, vaikka he olivatkin visuaalisesti ja musiikillisesti erillään gooteista ja wavereista. He keskittyivät elektroniseen body-musiikkiin (EBM), joka oli aggressiivista ja elektronisesti muistutti iskulauseilla varustettua marssimusiikkia. Musiikin juuret olivat brittiläisessä industrialissa sekoitettuna minimal electroyn. Laulu oli itse asiassa enemmänkin haukkumista ja muistutti sotilasharjoituksia.
Kylmän sodan aikana elektroninen musiikki kertoi taistelusta ja armeijasta, sodasta ja terrorista. Vastaavasti ihmiset tykkäsivät myös pukeutua naamiointiväreihin, saappaisiin ja univormuihin. Viileä ja uhkaava teollistuminen oli myös iso teema. Tekninen edistys oli pelottavaa, koska se vaikutti sieluttomalta. EBM-musiikki leikitteli tällä - ja niin leikittivät myös sen seuraajat. Jopa heidän hiuksensa - jotka oli muotoiltu litteiksi kampauksiksi - olivat hyvin kulmikkaat ja särmikkäät. Koneen osat toimivat symboleina. Mottona oli: "Työtä, hikeä ja lihasvoimaa".
Kun DAF ja Die Krupps tekivät alkuaikoina juttujaan kanssamme, EBM-genreä laajensivat Front 242:n, The Klinikin tai Nitzer Ebbin kaltaiset bändit. Skinny Puppyn ja Ministryn kaltaiset bändit olivat pioneereja Amerikassa.
Se, että kohtauksen virtaukset inspiroivat myös toisiaan, näkyy esimerkiksi Depeche Modessa, joka yhdisti ekstravaganttia popmusiikkia ja industrial-soundia, yhdisti tähän tummanpuhuvaa tyylittelyä ja seisoi joskus lavalla lekan kanssa. Vaikuttava esimerkki yhdistelmästä on "People are People" -kappaleen virallinen video.
Musta romanttinen
Monet vuodet sen jälkeen, kun Waver ja Gruftis olivat kokeneet mustan skenen alun, uusi virta syntyi 90-luvun puolivälissä. Mustat romantikot astuivat pimeään piiriin. He keskittyivät visuaalisesti viktoriaaniseen aikakauteen tai romanttisiin vampyyrielokuviin kuten "Interview with a Vampire". Monet räätälöivät taidokkaat pukunsa alkuperäisen kaltaisiksi. Ainutlaatuiset kappaleet tehtiin käsityönä historiallisten mallien mukaan. Ei aina, mutta usein. Cienoliineja, rintamuksia, paisutettuja hihoja, rengashameita, viuhkoja ja kellohameita naisille, frakkeja, univormutakkeja, silinterihattuja, kävelykeppejä ja röyhelöpaitoja herrasmiehille. Viktoriaaninen piknik on ollut jo useiden vuosien ajan olennainen osa suurinta goottilaisfestivaalia, Wave Gotik Treffeniä Leipzigissa, ja se tunnetaan hyvin myös alan ulkopuolella.
Mitä vähemmän tiedetään, on se, että mustat romantikot eivät pidä niinkään siitä, että heidän vaatteitaan kutsutaan puvuksi. Heille itselleen vaatteet ovat osa nostalgista identiteettiä. Saattaa olla luontevaa olettaa, että historialliset vaatteet ovat teatterin troparissa eikä tavallisessa vaatekaapissa, mutta tämä oletus on väärä. Riippuvaisia on toki aina, mutta todelliset mustat romantikot elävät asuissaan sydämellä ja ennen kaikkea sielulla, myös ne, jotka eivät ole räätälin taitavia. Heidän skeneen kuulumisensa näkyy esimerkiksi korusymboleissa, valkealla iholla, meikeissä ja kengissä.
Monet mustat romantikot pukeutuvat varhaisaaltoilijoiden pikeen. Heidän musiikkinsa, jos sitä halutaan lokeroida, löytyy todennäköisemmin uusklassisesta, eteerisestä aallosta ja pakanafolkista. Tyypillisiä bändejä ovat Dead Can Dance tai Faith and the Muse. Mutta se ei tarkoita, etteikö musta romantikko kuuntelisi myös The Curea tai Nitzer Ebbiä. Jälleen kerran luokittelu on vain yritys.
Batcaver
The Batcaver ovat mustan skenen new-age-punkkareita. Heidän juurensa ovat post punkissa ja goottirockissa, bändeissä kuten Virgin Prunes, Sex Gang Children tai Alien Sex Fiend ja Specimen. He kaikki esiintyivät kuuluisalla Batcave-klubilla Lontoossa, joka oli 80-luvun alussa skenen kohtauspaikka Britannian pääkaupungissa. Visuaalisesti monet tyypilliset punk-elementit löytyivät vielä post-punkista, esimerkiksi tyyli-ikoni Siouxsie Siouxista. Revityt sukkahousut, verkkopaidat, hakaneulat, nahkatakit, nastat, napit, saappaat.
Pikkuhiljaa tämä pukeutumistyyli katosi mustasta skenestä, kunnes se nousi käytännössä kuolleista 90-luvun puolivälissä. Bändit kuten Cinema Strange tai Scarlet's Remains nousivat lavalle. Heidän faninsa sekoittivat asujaan alkuperäisestä tyylistä, death rockista ja kauhupunkista. Tuloksena oli tyypillinen Batcaver-asu goottipunk-tyyliin deathhawkilla (synkkä muunnelma irokeesista), revityllä verkko-, nahka- tai pukutakilla, laastareilla, saappailla ja aavemaisilla asusteilla. Batcaverit tunnetaan kuitenkin enemmän siitä, että he tekevät kunniaa värikkäälle kauhulle - sen sijaan, että teemoittelisivat maailmantuskaa ja kuolemaa - ja että he ovat kaikkea muuta kuin mietiskeleviä ja sisäänpäin kääntyneitä - punkkareita siis! Tässäkin tapauksessa yleistykset toimivat vain karkeana luokitteluna.
Cybergootti
Miten kybergootti eksyi mustaan skeneen, sitä ei oikein tiedä kukaan. Joskus vuosituhannen vaihteen jälkeen he olivat siellä, neonväriset hahmot muovisine rastatukineen, bondage-housuineen ja kädessään värikkäitä taipuvia valoja, joilla he heiluttelivat raivokkaasti tanssilattioilla. Koko homma muistutti enemmänkin teknoa ja raver-skeneä. Tämä lienee myös portti mustaan skeneen, joka oli 2000-luvulla musiikillisesti vahvasti teknoidien musiikkigenrejen kanssa tekemisissä ja muodosti näin risteyskohdan raver-skenen kanssa.
Cybereitä katsottiin epäilevästi ja jopa vihamielisesti, koska ne häiritsivät pahasti kaunista black-retriittiä. Heiltä puuttui yhteys mustaan skeneen, eivätkä gootit osanneet tehdä mitään käytökselle, hitsauslaseille, kaasunaamareille, suusuojuksille ja räikeille neonväreille. Kyberille tyypillinen industrial-tanssi sopi parhaimmillaan EBM:ään. Ryhmätanssi, jossa tanssijat asettuvat riviin ja heittelivät käsiään synkronisesti, herätti täydellistä ymmärtämättömyyttä.
Koska gootti-skene on yleensä pikemminkin puolustava kuin hyökkäävä, neonvärisiä cybereitä suvaittiin mutta hylättiin. Vähitellen kybergootti katosi taas mustista klubeista. Jopa mustan skenen festivaaleilla ei nykyään enää juurikaan näy tämän tanssiklubien loppuaikojen romantiikan edustajia. Ja jos heitä näkee, heille (epä)salaa hymyillään ja heitä kartetaan. Yksittäisiä tyylielementtejä, kuten suulakihalkoja tai keinotekoisia rastatukia, voi silti nähdä. Mutta kyberit eivät ole pystyneet vakiinnuttamaan asemaansa mustassa undergroundissa. Poikkeukset vahvistavat säännön.
Steampunk
Steampunk on mustan romantiikan eräs laji. Tässä viktoriaanista pukeutumista ei kuitenkaan yhdistetä goottilaiskirjallisuuteen ja vampyyritarinoihin, vaan fantastisiin tarinoihin ja seikkailuromaaneihin - kuten Jules Vernen tai H-G. Wellsin, tai jopa elokuviin kuten "Wild Wild West", jossa näyttelijä Will Smith on mukana.
Lentokoneet, höyrykoneet, robotit, raketit ja tietokoneet koskettivat fantasiaa, kauhua ja viktoriaanista aikaa. Tuloksena oli erittäin luova uusi suuntaus, joka pystyi vakiinnuttamaan paikkansa asuillaan ja erityisesti asusteillaan ja yksityiskohtiin kiinnittämällään huomiolla. Muihin alakulttuureihin on kuitenkin merkittäviä eroja. Steampunkit elävät tyylillään vapaa-ajan kulttuuria, jossa pukeutuminen ja puuhastelu on hauskaa - melkein kuin roolipelaajat. Heidän pukeutumisensa ei välttämättä palvele itsensä erottamista, vaan viihdyttämistä.
Mutta steampunkit herättivät henkiin vanhan tee-se-itse-ajattelun, joka vallitsi aiemmin waver- ja gootti-skenessä ja myöhemmin mustien romantikkojen keskuudessa. He tekivät vaikutuksen itse tehdyillä rakennelmilla, itse ommelluilla vaatteilla ja valtavan kekseliäisyydellä. Myös musiikillisia yhtymäkohtia löytyi sieltä sun täältä. Tällä välin steampunkit ovat muodostaneet oman skenen omine festivaaleineen, tapahtumineen ja markkinoineen. Siitä huolimatta heitä voi usein ihailla suurilla goottilaisfestivaaleilla, esimerkiksi viktoriaanisella piknikillä Wave Gotik Treffen -tapahtumassa Leipzigissa.
Metal Goth
Onko Metal Goth oikeasti olemassa? Se ei ole ihan selvää, sillä monet gootit ovat löytäneet tiensä mustaan skeneen metallin kautta, mutta muuttumatta juurikaan. Etenkin 90-luvulla Paradise Lostin, My Dying Briden tai Anatheman kaltaiset bändit toivat heidät lähemmäs toisiaan. Death metal, death doom, gootti-metalli, goottirock ja uusklassinen musiikki sekoittuivat festivaaleilla muihin genreihin. Lavan edessä seisoivat niin goottilaiset kuin metallifanitkin. Vaatetuksessa, asenteessa ja musiikissa oli yhtymäkohtia. Kaikille olivat tuttuja myös kuolema, paholainen ja teatteri. Kukaan ei pelännyt toista, vaikka molemmilla alakulttuureilla on erilainen lähestymistapa musiikkiin. Siinä missä metallifanit ovat ekstrovertteja ja juhlivat äänekkäästi, gootit ovat introvertimpia.
Alakulttuurien lähentymisen myötä scene-lehdet julistivat vaivihkaa myös Nightwishin, Within Temptationin tai Xandrian kaltaiset pehmeämmät bändit gootti-metalliksi, ja muusikot tarjosivat fanikunnalle lisää vaihtoehtoja sinfonisen metallin ja Neue Deutsche Härten myötä. Metalli- ja goottirock-skene eivät ole koskaan oikein sekoittuneet keskenään, mutta mikään ei estä keskinäistä vierailua.
Jos vähänkin tietää ja katsoo tarkkaan, huomaa kuitenkin, että alakulttuurit eroavat toisistaan. Esimerkiksi metallissa klassiset sukupuoliroolit löytyvät todennäköisemmin kuin wavereissa tai gooteissa. Myös käyttäytymisessä ja tanssityylissä on eroja. Tässäkin kliseet ovat tietysti vain apuvälineitä eivätkä laki.
Keskiaikainen gootti
Miten keskiaikafani pääsi mustaan skeneen? Tätä on varmasti moni kysynyt itseltään. Taaskaan ei ollut sitä päivää, jolloin keskiaikaiset vaatteet yhtäkkiä löysivät tiensä festareille. Yritys selitykseksi:
Kummatkin mustan skenen osat ja keskiaikafanit rakastavat romanttista näkemystä menneisyydestä, ja heillä on mieltymys fantastiseen ja maagiseen. Esimerkiksi noitia löytyy molemmilta alueilta. Keskiaikainen skene ja goottilaiset rakastavat retriittejään eräänlaisena pakopaikkana todellisuudesta samanhenkisten ihmisten parissa. Gootit olivat jossain vaiheessa tuttu näky keskiaikaisilla markkinoilla. He tunsivat olonsa kotoisaksi ritarien, neitojen, örkkien, noitien ja velhojen keskellä. Myös larp-tapahtumissa monet gootit vaihtoivat mustat vaatteensa pellavapukuun ja muuttuivat roolipeleissä haltijoiksi, noidiksi, ruumiillistuneeksi kuolemaksi tai muiksi hahmoiksi.
Viimein keskiaikaiset karsinat ja ritarijuhlat vietiin juhlapaikoille mustan skenen juhlapaikoille vaivihkaa. Edelläkävijä on esimerkiksi Leipzigin Wave-Gotik-Treffen, jossa on ollut vuodesta 1992 lähtien pysyvät keskiaikaiset markkinat.
Musiikillisesti Rammsteinin (Neue Deutsche Härte) ja In Extremon (keskiaikaista rockia) kaltaisilla bändeillä oli tiettyä yhtäläisyyttä. Myös Faunin, Corvus Coraxin tai Subway to Sallyn kaltaiset bändit vetosivat molempiin skeneihin. Keskiaikafanit eivät siis kuulu lainkaan mustaan skeneen. Mutta yhteys on tiivis ja ihmiset kunnioittavat toisiaan.
Aasialaiset vaikutteet
Viimeisimmät vaikutteet, joita skeneen valuu, ovat Japanista. Trendit kuten manga, anime ja cosplay ovat visuaalisia esikuvia. Tänne valuu kuitenkin useimmiten vain japanilaisten alakulttuurien synkempiä puolia. Cosplaysta, eli tietokonepelien, elokuvien tai sarjakuvien hahmojen esittämisestä, tekevät usein pahikset. Suuri trendi mustassa skenessä oli ja on MALEFICENT-fantasiaelokuvan pimeän keijun sarvipäiset päähineet. Toisen japanilaisen alakulttuurin Lolitasta tulee mustassa skenessä goottilainen Lolita, joka leikittelee viktoriaanisten posliininukkejen ulkonäöllä synkällä tavalla. Visual Kei, JPop- ja JRock-skenen muusikoiden jäljittely, löytyy myös gootti-skenestä - tässä lähinnä muotityylinä.
Goottien trendit
Black-skene ei enää koostu vain oldschool-gooteista, vaan siitä on tullut viimeisten 40 vuoden aikana monien vaikutteiden ansiosta toisinaan hyvinkin värikäs tarkoituksen yhteisö. "Tarkoitus" siksi, että kaikki alakulttuurit eivät pidä toisistaan ja festivaaleilla muodostuu erillisiä ryhmiä, jotka käyvät myös hyvin erilaisissa konserteissa ja tapahtumissa. On kuitenkin hyväksyttävä, että suuret festivaalit syntyvät vain siksi, että monien alakulttuurien kautta tavoitetaan laaja yleisö.
Järjestyksellinen sekamelska tuottaa aina uusia kokeilevia tyylejä: Pastelligootti, terveysgootti, kaupallinen gootti, pehmogootti, chic-gootti, keijugootti, fetissi-gootti, hippigootti - lajitelmat ovat loputtomat. Nämä eivät kuitenkaan ole oikeita alatyylejä, vaan ainoastaan sosiaalisessa mediassa leimahtavia hashtageja.
Tosiasiassa mustan skenen monien vaikutteiden vuoksi lokerot ovat oikeastaan kaikki vanhentuneita. Määritellyistä ryhmistä on edelleen yksittäisiä yksilöitä, mutta kokonaisuutena vaatetyylit, musiikkityylit, asusteet, meikit ja kampaukset sekoittuvat villisti.