Parhaat ideat kestävät isältä pojalle… Ja pojalle… Ja pojalle…

Kuka onkaan viime vuosina sanonut, että musiikkibisnes ei kannata? Tai bisnes musiikin ympärillä? Itse asiassa todella moni. Niin, totta puhuen, oikeastaan lukematon määrä alan ammattilaisia on väittänyt, ja väittää jopa edelleenkin, niin.

Toisaalta viime aikoina myös niiden puhujien rivit ovat kovasti vahvistuneet, joiden mukaan musiikkibisnes, ja bisnes musiikin ympärillä, ovat jatkossakin kannattavia aloja. Tietenkin kovasti eri muotoisena kuin menneinä kultavuosina, jolloin koko tämän teollisuudenalan kannattavuus perustui (usein ylihintaisten) fyysisten äänitteiden myyntiin.

Viisaimmat (vai bisnesvaistoisimmat?) ovat tietenkin ymmärtäneet oivaltavan tuotteistamisen tärkeyden jo vuosia sitten, kauan ennen ääniteteollisuuden vaikeita vuosia. Alkuviikosta Suomessa vieraillut amerikkalaisyhtye Kiss saattaa olla jopa maailman paras esimerkki oman pitkälle hiotun brändin kaupallistamisesta. Kysykääpä aiheesta vaikka Tomi ”Mr. Lordi” Putaansuulta, joka omistaa ison varaston verran Kissiin liittyvää materiaalia. Mieheltä löytyy esimerkiksi täysimittainen oldschool-flipperi, mutta ei sentään Kissin logolla koristeltua ruumisarkkua, jollaisia on tietenkin saatavilla. Panteran vuonna 2004 traagisesti surmansa saanut kitaristi Dimebag Darrell muuten haudattiin nimenomaan tällaisessa arkussa – olihan hän tietenkin armoton Kiss-diggari.

On äärimmäisen kunnioitettavaa, että Kiss kykeni rakentamaan itsestään jo muinaisella 70-luvulla tunnistettavan ilmiön, joka hakee vertaistaan jopa maailmanlaajuisesti tunnettujen sarjakuvien maailmasta. Helsingin Hartwall-areenalla lähes loppuunmyydyn yleisön edessä soineen konsertin alku alleviivasi  tätä seikkaa hienosti – Kissin nelikko (niin, muutamatkin muusikot maskien takana ovat vaihtuneet menneiden vuosien aikana, mutta se ei ole tahtia haitannut millään tavalla) laskeutui lavan kattorakenteista ”perheensä” pariin eräänlaisen mekaanisen jättiläishämähäkin selässä. Tästä syntyi nimenomaan sellainen vaikutelma, että kuolemattomat supersankarit ilmestyvät taivaasta keskuuteemme ja suovat meille kuolevaisille parin tunnin ilopillerin – siis pillerin, jonka avulla fani jaksaa taas seuraavaan konserttiin asti.

Mutta palataanpa vielä siihen bisnekseen ja ennen kaikkea sen jatkuvuuteen. Hartwall-areenalla ja sen liepeillä näkyi todella paljon lapsia Kiss-henkiset maskit kasvoillaan – siis todellakin lähes vaahtosammuttimen kokoisia pikkulapsia. Sillä, onko näin kova Kiss-innostus tullut vaikkapa isältä tai äidiltä, ei ole mitään merkitystä amerikkalaisyhtyeen ideasammolle eli basistilaulaja Gene Simmonsille – vain sillä on merkitystä, että se innostus on ylipäänsä tullut jostakin. Se vie Kissin yhä uusiin seikkailuihin myös tulevina vuosina.

Hartwallin aurinkoisessa kupeessa jäikin hymyilyttämään, että monettakohan Kissin diehard-fanisukupolvea nämä illan nuorimmaiset edustavat? Neljättä? Viidettä?

Mikäli kirjoitus oli mielestäsi kiinnostava, jaathan sen eteenpäin esimerkiksi Facebookin tai Twitterin kautta? Jos sinulla on jotain aiheeseen liittyvää mielessäsi, kirjoita vastaus, niin saamme aiheen ympärille aikaan keskustelua.